Hei. Olen ihminen. Niin kuin sinäkin. Tai ainakin näin minulle on kerrottu. Olen yksi meistä, yksi muiden joukossa. Niin kuin sinäkin. Näin minä uskon. Vaikka olen yksi, olemme me yhdessä enemmän. Pisara ei tee sadetta, eikä säde paistetta. Olemme kokonaisuus. Sen tähden kirjoitan. Tahdon olla osa tätä kokonaisuutta, kokeilla vahvuuksiani, katsoa kuinka kannattelette minua, jotta voisin vastaavasti kantaa teitä kun polvenne pettävät. Minulla ei ole paljon annettavaa, mutta tahdon antaa osan ajatuksistani, viipaleen ajastani, hetken hengityksestäni ja tovin toivostani.
Vaikka selkäni on suora ja kaulani korkea, minäkin pelkään joskus. Olen ujo. Olen jänishousu. Luon tieni varrelle umpikujia, joiden pimeyttä pelkään uskaltamatta katsoa niiden syvyyteen. Väitän tietäväni seinän olevan edessäni. Väitän tuntevani tiilien kovan kylmyyden, vaikka todellisuudessa en sitä näe. Minulla on silmät kiinni ja jalat ristissä. Luon itselleni umpikujan, tietämättä tien perällä olevasta kapeasta ilmaventtiilistä jonka lävitse pystyn puhjahtamaan toiselle puolen, tai paloportaista joita kiivetä sinämien ylitse. En katso, en liiku, en hengitä, vaan peräännyn.
Onneksi en ole valaistulla kadullani yksin. Kuljen ystävä rinnallani, ystävä joka näkee hölmön pelkoni ja kuorii sormet silmitäni ja rohkaisee poikkeamaan yhteiseltä polultamme ja ottamaan selvää omasta tiestäni. Astun siis kujalle. Viileät seinät huokuvat inhoa ja kylmyyttä. Silmieni tottuessa hämärään, huomaan roskalaatikkoon nojaavan hahmon; toinen jänishousu! Hän on paennut suuren kadun kulkijoita, sinne minne minäkin olen matkalla; kapeille kujille, kattokäytäville ja viemäriputkiin. Annan hänelle tilaa seurata minua tai jättää seuraamatta. Sillä ei ole väliä, sillä edessäni ei ole umpikuja, vaan hieman kapeampi käännös; pieni mutka matkassa. Onneksi vauhtini ei ole suuri.
