Baw pen nyang, he sanovat. No problem.
Kylämme mama kiiruhtaa läpi pihamaan hokien: "Bad Kem, Bad Mama. Too much laolao. Too much laolao!" Päivällä kulkiessani pienen Bana kylämme poikki ilmassa leijaili kitkerä laolaon, riisiviinan, tuoksu. Naiset pyrivät suuren padan ympärillä, miesten punoessa bambukoreja varjossa. On uuden vuoden aika Laosissa.
Same family, same family! Mama no cook tonight, too much laolao! Olemme seikkailleet viidakossa, etsineet polkua vesiputouksille, kahlanneet purossa, paenneet iilimatoja ja päivän polttavaa aurinkoa. Olemme uineet läheisessä joessa, katselleet pienten poikien kalastavan sinttejä jokikasvien alta, seuranneet lehmien ikuista vaellusta kuivilla riisipelloilla ja pohtineet pilvien liikkeitä riippumatossa. On nälkä ja Mama-Kem on kadonnut kylälle juhlimaan. Kapuamme hänen kauniiseen keittiöön, minä, puolalainen Lukasz ja ranskalainen Robin. Keittiössä istuu oranssi kissa. Kissa on vanha ja hiljainen ja väistää meitä istuessamme pienen työpöytämme ääreen. Keltainen valo luo mustat varjot ympärillemme, hehkulampun voima aaltoilee. Sähkö tulee purosta, virtaus taitaa olla epätasainen.
Puhallamme hilloksen liekkeihin, pilkomme valkospipulit ja kaalit ja sekoitamme riisin. Bambuseinät päästävät vienon tuulen läpi, mutta savu kirvelee silti silmissä. Puuhastelemme keittiössä hiljalleen. Kolme ihmistä katselevat nuotion loimua, kuuntelevat patamme kiehumista ja ihmettelevät kylämme menoa. Uusi vuosi vaihtuu niin monella tavalla, on onni olla täällä.
Yöllä herään rankkaan sateeseen. Tuuli heiluttaa hyttysverkkoani ja kuulen ukkosen jyrinän ja näen salamoiden sähköisen hohteen seinieni raoista. Pelottaa! Muistan yöt mökillä ukkosen myrskytessä ulkona; istumme olohuoneen lattialla peittojen alla koko perhe. Kuuntelemme myrskyä talomme turvasta ja seuraamme ukkosen liikettä. Pieni bambumajani voihkii tuulessa ja kiiruhdan ulos poimimaan kirjani terassiltan. En tahdo mennä takaisin majaani, mutta olen liian peloissani jäädäkseni ulos. Uteliasuus vie voiton ja istun hetkeksi oveni eteen katsomaan välkkyvää taivasta. Yhtäkkiä suuri salama iskee maahan riisipeltojen takana olevan vuoren juureen. Valo on liian voimakas silmilleni, vaikka salaama on kadonnut näen välkkyvän valojuovan vielä pitkään luomieni takana. Säikähdän ja päätän mennä takaisin peiton alle toivoen näkeväni perheeni ja ystäväni vielä joskus. Aamulla kerron Robinille ja Lukaszille yön kauhun hetkistä ja he nauravat. Minäkin hymyilen jälleen, aurinko kapuaa vuoren takaa uudestaan ja aamu-uinti joessa vie viimeisetkin painajaiset mukanaan.
On aika jatkaa matkaa. Päätän liittyä Robinin seuraan Plain Of Jarsin vierailulle. Matkamme kestää kaksi päivää. Kulkeminen on kovin hidasta täällä. Hidasta mutta jännittävää. Mukava mies antaa meille kyydin noin 60km tahtomaamme suuntaan. Kulkiessamme uuden kylän halki pappa, joka hymyilee tekohampaat loistaen, ojentaa meille kaksi pientä puutuoli joilla levätä. Kyytiä ei kuulu, paikallinen taksimestari jarruttaa kohdallamme avaa ikkunansa ja saa vihdoin sanottua "One hundred dollars." Vilkutamme hyvästit ja istumme takaisin odotamaan sopivampaa kyytiä.
Kuljemme edemmäs kylätiellä, kun kuulemme auton huristavan ylämäkeen. Käännymme ja viittaamme kuskeja pysähtymään. Kaksi miestä ajavat rämisevää ja ruosteista avolavaa. He ovat matkalla tahtomaamme suuntaan ja nopeasti kapuamme tomuisalle takakontille ja tartumme kaiteisiin. Matka jatkuu taas ja millä vauhdilla! Kiidämme hiekkatie tomuten ylös viidakkovuoria, ohi bambukylien ja halki terävien huippujen. Nähdessä meidät takakontissa, tien varrella olevat ihmiset nostavat kädet tervehtimään ja niin lasten kuin aikuisten kasvot kääntyvät yllätyksen jälkeen leveään hymyyn. Pidän ruosteisista kaiteista kiinni mutkaisilla teillä. Rauta on kovaa ja karheaa, kumpa en saisi rakkuloita. Auringon laskiessa vuorten taakkse lavamme täyttyy yöperhosista ja pienistä itikoista. Otukset kapuavat housujeni sisälle ja kutittavat jalkojani. Ympärillä olevat vuoret peittyvät pimeään ja siellä täällä näemme metsäpalojen valot, punaiset liekit syövät metsää allansa, savu antaa valkoiselle kuulle punertavat vaatteet.
Laos on hyvä paikka olla. Ihmiset ovat pieniä ja pyöreitä. Kaikki mikä liikkuu kelpaa syötäväksi ja elämä etenee hitaasti, mutta varmasti. Laolao takaa hilpeän olon ja kummat karaokesävelmät tahdittavat päivien tunteja.
Matkaaminen on hidasta, niin yksin kuin yhdessä. Plain of Jarsista jatkan itsekseni etelää kohti. 10 tuntia bussissa, joista noin tunti tien veressä odotellen kuskin korjatessa kärrymme kolhuja. Matkaamamme reitti suljetaan pian sateiden takia, jo nyt ylittäessämme nousevia jokia ihmettelen peltipurkkimme sitkeyttä.
Vietän yöni Paksessa ja aamulla, jo ennen auringon nousua kiipeän Guesthouseni piikkiaidan ylitse. Kumpa reppuni olisi edes hieman kevyempi! Torkun keinuvassa kyydissä ja neljännen tunnin kohdalla alan olemaan hieman huolissani, bussiaseman kuski sanoi matkani kestävän vajaa kolme tuntia. Kääntyessämme pois päätieltä näen suurten mustien vuorten nousevan ympärilläni. Vuorten huiput ovat kuin teräviä sapeleita. Nousemme moottori valittaen viidakon halki kiemurtelevaa tietä. Pitelen rinkastani kiinni katsellen takakontistamme ympärillä aukeavaa uskomatonta vuorimaisemaa. Mustat vuoret ja vihreä viidakko levittäytyy ympärilläni kuin uuden maailman katto.
Pienten hämmennysten jälkeen saavun Kong Lo:n luolille. Matkalla ystävystyn brittiläiseen trioon. Jakaudumme kahteen veneeseen ja katoamme pitkään luolaan jokiveneen moottori takanamme tasaisesti päristen ja pärskyen.
The Caves of Kong Lo
Turkoosi vesi kimmeltää kuin allas safiireja. Harmaat pilvet väreilevät veden pinnalla aamun vaihtuessa päiväksi. Korkeat ja kapeat puut nojaavat valoa vasten ja hymisevät tuulessa. Veden takana luolan musta suu haukottelee terävät kivihampaansa vettä tihkuen. Kapuamme kapeisiin veneisiin, joiden reunta hipovat vettä. Ajelehdimme ylös luolaan katoavan joen virtaa. Kiidämme joen kitalakea pitkin pimeyden niellessä meidät yhdellä henkäyksellä. Lamppujemme valot ovat pelkkiä helyjä luolan harmailla seinämillä. Vesi allamme on peilikirkas, täällä ei kasva mikään. Veneemme moottori halkoo hiljaisuutta. Muistan Pushkarissa lukemani Jules Vernen kirjaa Matka maailman ytimeen. Ostin kirjani Bundissa komealta pojalta, jonka nimi oli kenties Romeo.
Olemme vuoren ytimessä. Jos olen niin hiljaa, etten edes hengitä voin kuulla kallion sydämmen lyövän. Ehkä jos olen aivan hiljaa, yhtä hiljaa kuin ympärilläni oleva kallio. Allamme virtaava joki on välillä niin matala, että veneemme pohja viistää maata. Vanha puuveneemme kiljuu kovan pohjan raapiessa sen sileää pintaa. Nousemme kyydistä ja kävelemme hetken yläjuoksuun. Luolan pohja näyttää irtohiekalta, mutta onkin yhtenäinen kivipohja. Paksu pohja pistelee jalkojen pohjia, muttei kuitenkan petä allamme, kivet eivät ole ollenkaan liukkaita, ainoastaan virtauksen harjaamia.
Seilaamme korkeiden huoneiden läpi, joiden katosta tihkuu vettä. Ajelehdimme ohi terävien kivisaarekkeiden ja tasaisten kalliorantojen ohi. Tuntuu kuin aurinko olisi jossain kovin kaukana. Valojemme hohde luolan rangan poimuissa heijastaa kiviset kyljet vedessä. Aivan kuin liitäisimme tunnelin keskellä. Osaan lentää!
Kulman takaa hohtaa valkoinen valo. Nousemme ylittääksemme pienen kosken. Olemme luolan toisessa päässä. Suuri holvi kaartaa yllämme ja lepakot nauravat pienissä parvissaan. Sukellamme ulos aurinkoon keskelle viidakkoa. Joen kainalossa on lapsia uimassa. Heidän ruskea ihonsa hohtaa auringossa ja musta tukka on liimaantunut pään ympärille. Pienet kauniit ihmiskalat. Huolettomuus. Veden pintaa halkovat vanhojen puiden komeat juurikruunut.
Olen käynyt maailman ytimessä ja tullut takaisin.
