Kalenteriseikkailu

Joku puristaa kurkkuani. Tauti. Se löysi minut maanantaiaamuna, yllätti nukkuessani. Nyt tiedän sen, olisi pitänyt jättää valo päälle.

Tukholmankatu kohisee. Sää enteilee syysmyrskyä, mutta ulos on mentävä. On, jos tahtoo päästä mukaan pyörteeseen, jos tahtoo olla ajoissa, jos tahtoo päästä ytimeen ennen kello kahdeksaa. Jos tahtoo päästä aloittamaan maanantaiaamunsa, rauhoittumalla yliopiston joogatunnilla. Nyt tiedän sen, olisi pitänyt jäädä nukkumaan.

Yksinäinen ihmislaiva seilaa jalkakäytävällä. Keskellä väylää. Soitan hänelle kelloa, pyydän tietä omalle polkuveneelleni. Hän esittää kuuroa. Soitan uudestaan, soitan vielä kolmannen kerran. Ollessamme kylki kylkeä vasten hän huutaa minulle, minä hänelle ja bussit 14 ja 18 meille molemmille. Nyt tiedän sen, olisi pitänyt olla hiljaa.

Minuuttikellojemme viisarit ovat armottomia. Ne iskevät laihoilla viiksillään kellotaulua, joka oikeastaan on kasvomme. Jokainen sekunti uusi kurttu otsalla, jokainen minuutti syventää irvistysten juovia. Olkaa niin armolliset; ei lasketa tunteja, ei päiviä, ei vuosia! 

Poljen Musiikkitalon takaa, Sanomatalon edestä. Lasiseinät heijastavat hahmoni. Kuvani heijastuu lasista, kadotakseen sen reunassa, ilmestyäkseen hieman eri korkeudella seuraavassa ikkunassa. Jokaisen lasilevyn ohittaessa kuvajaiseni värähtää, aivan kuin sivua kääntäessä. Rakennus on uusi eikä siinä näy edes sormenjälkiä. Kuka sen on tehnyt, en tiedä. Onko se meidän kaikkien kun se kerran peilaa meidän kuvamme. Ohi mennessä kuvamme on osa sen valtaisaa seinää. Se on kuin eikenenkäänmaa, muttei kuitenkaan kaikkien maa, sillä se on pelkkä heijastus. 

Lasi on kaunis, sillä se on säälimätön. Se ei peitä, vaan paljastaa. Paljastaa niin pelon kuin rohkeuden. Suorat pinnat ja terävät kulmat ovat selkeitä. Selviä linjoja kaaoksen keskellä. Lasi saa kasvomme vääntymään kulmakohdissa, mutta vaikka peilikuva muuttuu, malli on edelleen entisellään. Näin ne väittävät, mutta entä jos en tahdo nähdä omaa kuvaani, vaan tahdon nähdä meidän kuvamme. Sen mitä pystymme käsillämme luomaan, muistoja, kertomuksia, värejä ja tunteita. Sormenjälkiä?

Myöhemmin viikolla istun kirjastossa sananvapauden temppelissä. Jostain syystä jokin sisälläni kalvaa minua. Olisin tahtonut sanoa jotain, mutten saanut. En saanut sanottua. Tiesin ehkä sanat, mutten osannut käyttää. En tuntenut kieltä. Tiesin mitä tahdoin kertoa, mutten tiennyt millä keinoin. Kai minua pelotti, mutta mikä. Vaikka olen vapaa paljastamaan itsestäni sen minkä tahdon, ei kukaan voi nostaa huntua, jolla kiedon sisimpäni. Verhoan, jättäen vain pienen aukon ilman kulkevaksi. Verhoan niin että välillä tuntuu tukahduttavalta. Ei kukaan minua pakota, teen sen suojellakseni itseäni, mutta mitä sitten kun suojani kääntyy minua vastaan. Huulteni hiljaiset liikkeet eivät burkhani alta näy, silmieni hapuileva liike. Kenties näet kuinka nyhdän kangasta. Hermostuneesti, kuitenkaan sitä riisumatta. Katson kuinka tuuli riepottelee valkeaa hedelmäpussia. SANO. En saa sanottua, mutta kirjoitan kyllä.

Palaan maanantaihin, jolloin kaikki meni pieleen, tai näin ainakin aluksi kuvittelin.

Omakuvani liikkuu. Omakuvani on myöhässä. Omakuvani on arjen ahdistama ja kiireen kurtistama. Näinkö täällä tosiaan eletään? Näinkö me tahdomme elää. Myöhästyn joogatunnilta ja unohdan luentosalini numeron ja ajankohdan. Minulla ei ole uutta hienoa puhelinta jolla pääsisin nettiin selvittämään, missä salissa tämä luento on. Melkein tunnen kuinka ystävämme wifi tökkii poskiani ja vetää hiuksistani; lälläs lää! Olemme täällä, mutta etpä saa meitä kiinni! Löydettyäni tietokoneen näppäilen itseni Yliopiston sivuille; weboodin käyttökatkos. Tämä on liikaa! 

Avaan valkean oven. Kenkäni kopisevat astuessani täyteen luentosaliin. Tasan tunnin myöhässä. Istun edessäni olevaan paikkaan. Nojaan puiseen tuoliin. Se on kova ja satuttaa selkääni. Puristan silmäni kiinni. Tuntuu niin pahalta. Kuuntelen itseäni. Tuntuu niin pahalta. Tällaistako täällä on? Tässä maailmassa. Niin pahalta. Mitä se on, tämä paha olo. Tällä tavallako me täällä aloitamme jokainen viikko tässä maailmassa. 52 kaksi kertaa vuodessa. Vuodesta toiseen. Kuinka te kestätte, kuinka minä kestän. Istun kehoni häkissä ja etsin pakoreittiä, mutten sellaista löydä. Hitaasti kaivan muistiinpanovälineeni esille. Olen unohtanut kynäni kotiin. Sanoitteko 52 kertaa vuodessa? Tutkimusmatkani Helsingin arjessa ei tunnukaan enää niin mukavalta, peräti liian jännittävältä.

Tauolla ystäväni tulee luokseni. Hän sanoo kasvoillani paistaneen epätoivon. Hän on pieni ja lämmin pelastukseni. Hänen sanat nostavat leukani jälleen. Hänen hymynsä saa kyyneleet silmäkulmissa muuttumaan naurun helmiksi. 

Joskus talvella istuin ikkunan takana ja katselin naapureiden ikkunoita. Toivoin jonkun tulevan lasin taakse ja vilkuttavan minulle, todistavan että seinien sisällä on eloa. On jotain josta jakaa. Jos seiniä ei olisi, olisi vain lasia, niin näkisimme toisemme, mutta toisiko se meidät lähemmäksi toisiamme. Katseita ei kutsuttaisi, ne tulisivat aamuin, illoin ja yölläkin. Lasista näkee ulos, mutta samalla peilikuvansa. Kesämökiltä kaupunkiin tullessa katselin vaihtuvaa maisemaa, tarkemmin katselin kasvojani vaihtuvaa maisemaa vasten. 

Viimetalven pidin matkablogia. Kirjoitin aina välillä, jotta ne jotka sivullani seikkailivat, tietäisivät miltä tuntuu olla matkalla minun kanssani. Nyt matkustan täällä. Helsingissä, Suomessa. Ja se vasta on jännää, se vasta on kuluttavaa ja vaatii totuttelua ja sopeutumista. Se vasta on eksoottista ja eriskummallista, vailla järkeä vaikka se niin väittää. Täynnä tunteiden sekamelskaa, jotka kenties eivät tärkeilevien talojen suorilla seinillä paista, mutta kimpoilevat sitä kiivaammin vaalenevan ihoni alla. Äänimeren pauhatessa jostain minulle tulee tarve kirjoittaa näitä pieniä ajatuksia, onko se typerää. Ehkä etsin ääntäni kuuluviin, ehkä vain nautin kaiun akustiikasta. Niin. On jälleen maanantai ja tahdon saada viimeviikolla aloittamani ajatukset jollain tavalla arkistoitua. Näin siinä kävi.

Tänään on uusi maanantai. Oli kiva päivä. Paikalla ollessa tuntee välillä hukkaavansa itsensä. Kysymykset kuten; miksi olen tässä? mitä minä teen? kummittelevat korvien välissä olevassa vihreän harmaassa tilassa. Niin, etsiessä vastauksia löytää helposti kysymykset. Niin… niin… niin. Tahtoisin vielä toivottaa kaikille hyvää alkavaa viikkoa ja hauskaa maanantaita, mitä siitä nyt enää onkaan jäljellä.