Tänään heräsin kovalta sängyltäni hymyillen. Viikko on takanani ja tunnen oloni hyväksi yhdessä Rishikeshin monista ashrameista. Nousen ja pesen unen silmistäni ja matkaan meditaatio-tunnille. Oranssiin pukeutunut opettajamme myhäilee kaarteelle vahattujen viiksiensä alta. Tänään harjoittelemme hengitysharjoitusten avulla rentotumista ja itsensä tarkastelua kehon ulkopuolelta. Teen harjoitukset, hengitän hitaasti, hengitän nopeasti, mutta kun on aika rentoutua, uppoutua taustamusiikkiin ja nousta oman kehon yläpuolelle kieltäydyn. En suostu. Kehoni on ainoa mitä minulla täällä on. Se on minun kotini vieraassa paikassa, en tahdo lähteä vielä. Käännyn kyljelleni ja tunnen kuinka minuutit tanssivat poskillani. Tunnin loputtua puen päälle ja lähden ulos; päästävä liikkeelle, jotta ajatukset pystyvät hengittämään.
Viikko sitten maanantaina, saavuin Delhiin. Kaupungin melu ja sekamelska saivat minut väsyneeksi. Maatessani hostellini sängyllä kuuntelin kadulta kantautuvia huutoja, torvia ja hajuja ja tunsin haluavani pois täältä, ennen kuin koti-ikävä ennättäisi ovelleni. Samana iltana makoilin hiljaa rätisevässä junassa, kohti pohjoista.
Juna-asemalla odotellessa, seurasin valtaan kaupungin liikkeitä. Auringon lämmpittämillä portailla istuessani sain seuraani Mumbaihin matkaavan perheen. Emme löytäneet yhteistä kieltä, mutta heidän hyväsydämmisyys kertoi enemmän kuin mitä sanat olisivat ikinä voineet saavuttaa. He jakoivat ruokansa kanssani ja perheen äiti antoi vielä muistoksi vielä lähtiessään kaksi ranneregastaan. En osannut tarpeeksi kiittää. Vaikka olemme yksin miljoonien joukossa, näemme toisemme.
Jokainen päivä on oma ihmeensä. Olen tuonut jalkani intiaan ja jatkan talven yli kulkuani tällä mantereella. En pelkää eksyväni, vaikka huomaan vahvan virtauksen vievän pientä ihmistä, tarttuen hiuksiin ja houkutellen mukaansa. Ihmiset ympärilläni vaihtuvat ja muutos tuo uutta peilipintaa. Mutta kirjoitan silti omaa kertomustani ja päätän itse askeleistani. Minne seuraavaksi? Lounasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti