Saavuin tähän kummaan paikkaan reilu kaksi viikkoa sitten. Ihmisten kysyessä kuinka kauan suunnitelin täällä olevani vastasin yksi tai kaksi viikkoa. Nyt kaksi viikkoa myöhemmin vastaan edelleen samalla tavalla; yksi tai kaksi viikkoa. Mikä tässä paikassa on, mikä sai minut unohtamaan liikkeen lumon. Kummallista.
Pushkar on intialaisten poikien ja ulkomaalaisten tyttöjen leikkikenttä. Ihmetellen seuraan vierestä ihmisten pelatessa pelejä toistensa kanssa. Nauttien nuoruudesta ja villistä vapaudesta tytöt ja pojat kisaavat toistensa kanssa, kuka saa kenet, mistä ja mitä sitten. Seuraan ihmetellen ja pohdin, eikö tämä paikka ole täynnä särkyneitä sydämiä. Kysyin Ramulta ja hän nauroi. Ehkä ymmärrän, mutta silti; why like this?
Tässä paikassa on kummallinen tunnelama. Olemme pyhän järven rannalla, pyhä vesi ruokkii elämämme ja sieluamme. Saman vesi pesee ihmiset pahasta karmasta, sama vesi pesee viime öiset tomut ja aamun tuskat kulkijalta. Kummallista. Vaikka tänne tullaan rentoutumaan, vallitsee kaupungissa jännittynyt energia. Ihmiset puhuvat, puhuvat ja puukottavat. Sinusta tulee kuin kauppatavaraa; kenen kanssa kuljet, naurat ja elät ei ole sinun asiasi, vaan koko kylän nuorison uutinen. Why like this?
Intialainen kulttuuri on kaoottista, mutta kontrolloitua. Nuoret maistavat vapautta tietäen eteivät he voi elää näin ikuisesti. Hieman sokeria saadessaan heidän hymynsä on puhdas ja avoin, liikaa syötyään he eivät osaa lopettaa ja nähdä suolaa makeasta. Kuljen ihmetellen näitä ihmisiä, kuljen järven rantaa ja mietin kuinka aurinko katsoo tätä kaikkea ja nauraa.
Auringon lasku on kaunis järveltä katsottuna. Muutama päivä sitten poikkesin ghateille katsomaan veden ylle laskeutuvaa pehmeää valoa. Lähtiessäni prasadeja myyvä mies pysäytti minut ja istutti penkille kojunsa taakse chaille. Iloinen Ashok myy pyhiinvaeltajille ja intialaisille turisteille matkamuistoja ja pujaan tarvittavia lahjoja. Hän katsoo auringon nousevan järven ylle, hän näkee ensimmäiset kylpijät, aivan kuin hän hyvästelee kenkänsä hukanneet vaeltajat sammuttaessaan pienen hehkulampun kioskinsa yltä.
Hostellini Ramu ei osaa lukea, eikä kirjoittaa. Silti hän näkee ihmisen ja elämän läpi tavoin joita kukaan oppinut ei taida. Hän on nähnyt asiat omin silmin, elänyt muuttuvassa maailmassa minun istuessa seinien sisällä lukiessa elämän monista muuttujista. Olen katsonut kuvia ja elokuvia, mutta kuinka kauan olen elänytkään pelkkien mielikuvien varassa. Nyt nojaan omiin jalkoihini. Kannattelen omia silmiäni ja toivon eläväni ikuisesti. Onneni on kohdata nämä ihmiset. Mutta silti edelleen mietin, mitä teen tässä paikassa. Mitä tulin tänne oppimaan ja mitä tehdä sillä mitä täältä löysin.
Käyn tervehtimässä Ashokia lähes päivittäin. Istun kojun takana ja katson ihmisä kuin lasin takaa. Kuin pienet lapset katsomme toisiamme suu auki ja mietimme; why like this?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti