Benares

Olen Varanasin juna-asemalla. Ihmismassa työntää minua sinne ja tänne ja yritän tähystää ystäväni valkoisia kasvoja väenpaljouden keskeltä. Kaivan esiin matkaoppaani ja huomaan Varanasissa olevan kolme juna-asemaa. Käännyn ja kysyn vieressäni olevalta mieheltä: "Excuse me, is this Varanasi?" Hän nyökkää ja osoittaa ovien suuntaan: "Yes, it is there! Out side!"

Aurinko on laskenut seisoessani hostellini katola. Katson alla elävää kaupunkia, jonka tiet ovat sateen jälkeen lehmän lannasta ja liasta liukkaat Kapeilla kaduilla kirppujen syömät koirat taistelevat ja lehmät harhailevat uneliaina. Olen tullut takaisin Intiaan, johon rakastuin. Tunnen olevani erityisessä paikassa tässä maailmassa. Ilmassa on kummallista sähköä.

Allani näen keltaisen valon, aivan kuin kuuman raudan hehkua. Rakennusten takana on kuolleiden polttopaikka. Kuljen katsomaan ruumiiden polttamista. Matkan varrella näen valtavia pinoja puita. Polttopuut peittävät portaat ja rakenusten välit. Totiset miehet kantavat puita hartioillaan, heidän kasvonsa ovat lian ja hien tahrimat ja heidän vaatteensa risaset. Seuraan heidän kulkuia ylös ja alas tuhkan tummentamia portaita. Tahtoisin koskettaa heidän käsiään. Tuntea ihon karheuden, koskea käsiä jotka näitä suuria puita kantavat. Rakennukset ympärillämme ovat savun mustaamat. Ala tasanteella miehet ovat kerääntyneet nuotioiden ympärille. Alimmalla tasolla on yksi nuotio. Puut palavat rätisten, mutta pystyn silti kuulemaan kehon sihinän ihon ja rasvojen sulaessa kuumuudessa. Liekkien keskeltä erotan selvästi ihmisen kasvot. Keho on paksujen puiden alla mutta pään varjo paistaa liekkien keskeltä. Näen kasvonpiirteet, näen suu joka on auki, kuin nukkuvan ihmisen. Harmaat jalat pilkistävät liekkipeiton alta. On kuin aika pysähtyisi.En voi muuta kuin katsoa.

Varanasissa kuoleminen merkitsee hinduille jälleensyntymisen kierrosta vapautumista. Ruumiin polttamisin päätteeksi perheen vanhin poika halkaisee kallon, jolloin sielu pääsee nousemaan taivaaseen. Ilma on sankkana savusta ja jumalan luokse palaavista sieluista.

Valokuvaaminen on polttohaudoilla keilettyä, samoin on naisten pääsy alueelle sopimatnta. Turisti on poikkeus. Perheen naiset eivät pääse katsomaan polttamista sillä he ovat liian tunteikkaita. Sielun kuullessa perheen itkevän saattaa se hämmentyä. Nähdessään perheen kaipaavan saattaa hän tahtoa jäädä. Sielu on matkalla taivaaseen, eikä mikään saa pidätellä hänen tietään vapauteen. Katson ruumiiden palavan ja totisten miesten kasvojen hehkuja kultaisessa valossa. Jokin puristaa kurkkuani ja hengittämine tuntuu vaikealta. Suljen silmäni ja pitelen itseäni ajatuksissani. Et saa itkeä, tämä on vapauden juhla.

On iltapäivä ja aurinko lämmittää kivisiä portaita Gangan varrella. Kuljen kohti hostelliani ja kuulen nuoren pojan kutsuvan minua: "Excuse me! Madam! Excuse me!" Jatkan pysähtymättä, koko päivän joku on yrittänyt saada minua veneajelulla. Ei kiitos. Poika on sinnikäs ja juoksee rinnalleni: "Need a helicoper?" Hidastan hymyillen. "A helicopter, why not! Possible?" Poika nauraa kanssani ja osoittaa veneiden suuntaan: "Yes helicopter! Come I show you my helicopter." Katson veneitä ja katson poikaa, "but this is no helicopter, this is a boat." Poika katsoo minua totisena, "yes, yes, helicopter." Nauramme yhdessä helikoptereiden jännittävälle maailmalle.  "You mean this is an Indian helicopter?" Poika hehkuu onnea: "Yes, Indian helicopter, come!"

Jätän helikopterikyydin Gangalla seuraavaan aamuun. Sunnuntai Varanasissa tuntuu kovin kauniilta. Kaupunki herää hiljaa punaisen auringon noustessa vastarannan takaa. Eksyn matkalla takaisin hostelliini, mutta muutaman keirtotien jälkeen löydän takaisin pieneen huoneeseeni, missä ystäväni nukkuu kuin pieni valas suurella sängyllään. Peseydyn ja kapuan katolle katsomaan mitä päivä tuo mukanaan.

Pelkään pimeää

Meri on musta ja pelottava. Se ei laula enää; se karjuu. Kuljen Stephanin kanssa veden viivaa pitkin ja pitelen itseäni kylmästä. Kylmä ei tule tuulesta, kylmä tulee merestä. Vedestä huokuva voima pelottaa minua ja saa karvani nousemaan pystyyn. Meri piilottelee jotakin.

Aallot levittyvät hiekalle kuin rutto. Muste juoksee kuohuen varpaitani kohti. Huudan ja pakenen. Katson kauhulla kuinka Stephan astelee tyynesti vedessä. "Mennään katsomaan planktoneita," hän ehdottaa. Mennä seisomaan veden keskelle. Ei ikinä! "Meri on vaarallinen, etkö näe?" Hän nauraa mielikuvitukselleni, sanoo että olen kuin pieni lapsi, kutsuu mielikuvitustani vilkkaaksi. Mutta seuraavana yönä en nuku. Makaan sängylläni ja kuuntelen seinästä kuuluvaa rapinaa. Minua pelottaa ulkona huokaava meri, mikset sinä nuku?

Öisellä rannalla kulkiessamme näimme pimeyden keskellä välkkyviä valoja, merimiehiä. "Kuinka hei voivat olla tuolla pimeyden keskellä?" ajatelin, "Kuinka he pystyvät peloltaan upottaa kätensä tuohon mustaan suuhun. Pelkkä ajatus mustan meren päällä kellumisesta saa polveni pehmenemään. Yöllä meri ja taivas ovat yhtä, mustia molemmat kimmeltäen pienistä valoista, planktoneista taivaalla ja taivaan alla. Ihailen merimiehiä, ihailen heidän rohkeuttaan, jota en edes pysty käsittämään.
Stephan kertoo kirjoittamastaan merimieslaulusta uidessamme ennen auringon laskua. Kellumme suolaisessa vedessä ja hieron kirveleviä silmiäni. Kuuntelen hänen hauskaa ranskalaista aksenttiian. Rullaava R hukkuu meren kohinaan. "The sea is the sailors wife but also death, no?" Stephan on oikeassa, tämä meri vie sydämeni ja vie sieluni. Jos en ole varovainen, koko elämäni.

 Tänään kuljen auringon laskun jälkeen takaisin majapaikkaani ja katselen tummuvaa merta, kohta harmaasta tulee musta, näen jo kylmän heijastuksen veden pinnalta. Tunnen kuinka meren mieli muuttuu. Aiemmin varpaitani kutittavat aallot kutsuivat minua takaisin leikkimään, nyt niiden kosketus on kylmä ja kiero. Aivan kuin, joku laulaisi minua aalloille tuulen takaa. En tahdo kuunnella, sillä pelkään kuulemani sävelen hukuttavan minut. Menen takaisin palmumajaani ja suihkuun. Pesen tämän meren suolan iholtani ja katson auringonlaskua katoksen alta.

Eilen palatessani Gokarnan kylästä kuljin kalliotietä Rama-temppelin ohi. Täytin vesipulloni temppelin kupeessa olevasta Gaumukhista, lähteestä, jonka vedessä on parantavia vaikutuksia. Vuoren huipulla oli toinen pieni temppeli, jonka kiviseinät olivat sateen harmaamat ja muurit tuulen murtamat. Pysähdyin katsomaan allani aukeavaa merta. Vesi kimmelsi sinisenä mattona tuulen tarttuessa mekkoni punaisiin helmoihin. Jokin loikkaa vedessä. Näen tasaiseen siniseen aukeavan pienen silmän, joka sulkeutuu yhtä yllättäen. Delffiini! Vai merenneito? Ehkä delffiini. Tunnen suurta onnea nähdessäni eläimen, jonka olen aiemmin kohdannu vain rihkama kaupoissa ja vanhana musteena ihon alla. Delfiini! Vai merenneito?

Tahtoisin kertoa tarinoita merestä, sillä tiedän sen olevan täynnä niitä. Niin moni on rakastanut näitä villejä aaltoja, niin moni on unohtunut niiden keinuvaan syliin, niin moni on jättänyt palaamatta sanomatta hyvästi. Meri nielee sisäänsä tarinamme ja jättää tyhjät kuoret rannalle.

Päivällä uidessani kuuntelen veden alla kuuluvia kuiskauksia. Hiekanjyvät hierovat toisiaan ja nauravat hellyydestä. Kellun suurten aaltojen vietävänä ja mietin tätä kummallista kieltä; mitä he sanovat toisilleen, mistä meren alla puhutaan? Aurinko ei polta minua enää ja tunne itseni kumman kevyeksi paksun veden pinnalla. Vesi kannattelee minua enkä pelkää sen syliä. Noustessani aallot heittävät minut eteenpäin leikkisästi puskien ja rannalle kadoten. Vedenviivan mukana pakeneva vesi kutsuu minua takaisin varpaitani suudellen. Nauran ja kerron palaavani myöhemmin. Kuivun auringossa nopeasti ja istun varjoon odottamaan pehmeämpää lämpöä.

Kodista

Yö bussi Agraan, riksalla bussipysäkille, josta Mathuraan. Kaaos. Mikä on tämä paikka, olemme ainoat turistit, Minä ja tämä intialainen nuorukainen, Ramu. Katson nauraen Lonely Planetia, miten päästä täältä pois! Mutta ihmiset täällä ovat mukavia, aivan kuin nauraen kanssamme "mitäs te täällä teette?" Riksalla siis Vrindavaan. Krishnan leikkipaikkaan. Mistä löytää majapaikka tästä apinoiden valtaamasta, jumalan hylkäämästä paikasta... Eräs nuorukainen vie meidät dharamshalaan, pyhiinveltajien majapaikkaan. Huone on loukku, vessat ovat pommituksen jälkeisessä kunnossa, vesi maistuu kummalta... Ja apinat veivät keksit huoneestamme. Vaihdamme lakanat ja lähdemme kylille. Kaupunki on hauska, ihmiset puuhastelevat omiaan, maitopadat höyryävät ja pyhiinvaeltajille tarkoitettu rihkama kimmeltää kapeilla kuvilla. Mutta tämä paikka on kuin maailman hylkäämä. Ei siinä mitään, olemme täällä yhdessä. Vierailemme temppelissä, rukoilemme Krishnaa. Seuraavana päivänä olemme jo jäinksinä junassa :)

Jännittävä junamatka päättyy Orcchaan. Raunioiden pikku kylä. Tämkin on iloinen hauska paikka. Kuljemme raunioiden katolla ja etsimme jostain kuuluvan kohinan jokea. Emme löydä, aurinko on laskenut, palaamme hotelliin, jossa meitä odottaa huonot uutiset; Ramun iso-setä on kuollut.Nyt perhe on kokoontunut yhteen suremaan suurta menetystä. Kaikki paitsi Ramu on siellä. Seuraavana päivänä Olemme jälleen samassa junassa, nyt matkalla takaisin Pushkariin. Illallinen Agran kattoterassilla katsellen ihmeellistä helmeä, Taj Mahalia. Yöbussilla Ajmeriin, paikallisella bussilla Pushkariin ja takaisin kotiin. Täällä taas, Kiekarega?

Yritän lähteä, mutta huomaan palaavani samaan paikkaan. Tälläkertaa paluu ei ollut helppo. Istun tutuilla portailla ja katselen kumman tuulista järveä ja muistan ystäväni Shivan sanat; "Jar, life is difficult, my friend." Niin. Elämä kulkee omie virtauksiaan ja me sen mukana. Ganga tuo ja Ganga vie. Mutta matkustaminen on olemisen tila. Voin kulkea silmät kiinni, voin istua silmät auki. Milloin opin enemmän, milloin koen enemmän?

Vietin noin kymmenen päivää Pushkarissa. Perheen suruaika kestää noin 12 päivää, jonka päätteeksi lähisuvun poikien hiukset ja kasvot ajetaan ja kylässä järjestetään muistojuhla. Juhlaa edeltävänä aikana perheenjäsenet pysyvät kotona, eivät perinteen mukaan vaihda vaatteitaan, eivätkä peseydy muulla kuin vedellä. Yhden lähdettyä muut seisovat lähempänä toisiaan, tiivistävät rivejään, vahvistavat kodin ja perheen seiniä.

Neljäkymmentä tuntia junassa toi minut toiseen maailmaan; Gokarnan rannoille. Intian valtameri on timanttimatto, suuri ja voimakas, mutta silti niin pehmeä. Ilma on lämmintä ja makeaa, elämä kevyttä ja helppoa. Koti on siellä missä sydän on; vaikka kaipaan Pushkarin ihmisiä tunnen seisovani jälleen omilla jaloillani. Tiedän palaavani, mutta nyt oli aika muistuttaa itseäni ettei rakkaus omista, rakkaus ei vaadi läheisyyttä eikä kehoa. Koti on olemisen tila.

Kabir

He is dear to me indeed who can call back the wanderer to his home. In the home is the true union, in the home is enjoyment of life: why should I forsake my home and  wander in the forest? I Brahma helps me to realise truth verily I will find both bondage and deliverance in home.

He is dear to me indeed who has power to dive deep into Brahma; whose mind loses itself with ease in His contemplation.

He is dear to me who knows Brahma, and can dwell on His supreme truth in meditation; and who can play the melody of the Infinite by uniting love and renunciation in life.

Kabir says: 'The home is the abiding place; in the home is reality; the home helps to attain Him Who is real. So stay where you are, and all things shall come to you in time.'

Reflektio (22.1.2011 Pushkar)

Saatuani tarpeekseni paikallaan istumisesta ja katujen hälinän kuuntelusta kattoterassilla päätin kiivetä ylös Savatri-temppeliin. Nousu on raskas, mutta kiviportaat ovat kaikille samat. Olit nuori tai vanha, joudut kulkemaan tiesi ylös omilla jaloillasi. Matkallani kohti huippua utelias intialaismies innostuu kyselemään; "Where are you from? Korea? America? England? Photo?" kuljen ripeästi ja vastaan lyhyesti, kunnes hän kysyy "only one?" Olenko yksin? En, miksi kysyt tyhmiä.

Tämä iho tekee minusta yhden ihmisen. Tämä mieli ja tämä sydän on yksi sielu, mutta se ei ole yksin. Kehoni on osa maata, kaikki sen aineet on toisaalta lainattu, minun vain tämän elämän ajaksi. Vesi minussa palaa mereen ja mineraalit ja muut pikkuhiukkaset maahan ja multaan, sinne mistä minä olen tullutkin. Kysyykö kukaan puulta oletko yksin kulkiessaan metsässä. Me olemme ihmismetsä. Yhdessä, emme yksin. Yksinäinen en ole koskaan ollessani yksin, sillä silloin tunnen ympäristöni, olen osa kuvaa en siitä irrallaan, yksin.
Ylempänä kohtaan kaksi vanhaa naista. Toinen heistä on pysähtynyt paikoilleen ja hengittää raskaasti. Nuorempi avustaa vanhempaa, mutta hän on liian väsynyt tukemaan tarpeeksi. Pysähdyn naisten vierelle ja vanhempi onjentaa minulle kätensä; "Diddi," sisko. Loppumatkan kuljemme yhdessä; minä astun ensin porras kerrallaan tukien rouvaa kädelläni. Viimeisillä askelmilla tunnen rouvan roikkuvan kädessäni kuin köydestä kiinni pitäen. Minun voimani on voimamme ja hänen tarmonsa tarmomme.  Kätemme ovat hikiset ja jalkamme väsyneet, mutta silti jatkamme yhdessä. Pysähdymme vähän väliä, dire dire, hitaasi hitaasti, kuljemme kohti temppliä. Astuessamme viimeisten portaiden ylle onnemme on jaettu; voitimme tämän vuoren yhdessä! Käymme temppeliin käsikkäin.

On jälleen reflektoinnin aika. On jälleen aika lähteä. Nähdäkseen itsensä katsomme peiliin, nähdäksemme toisemme kohtaamme toisemme. Kuullaksemme itseämme, ymmärtääksemme mistä tässä on kyse luemme runoutta, kuuntelemme musiikkia, tanssimme kehomme kanssa ja unohdamme arkemme. Katsoessamme kuvajaistamme näemme sen mitä silmämme pystyvät paljastaa. Emme enempää. Muistan erään yön viime talvena. Saavuin hiljaiseen kotiini Hämeentiellä, istuin eteisen tuolilla ja tuijotin itseäni peilistä. Sinäkö se olet? Unohdin ajan yrittäessäni muistaa omat kasvoni, tunnistaa tämän kuvan edessäni. Siinä istuin ja katselin; kas vain, ihminen. Minä. Mistähän sinäkin olet siihen tullut, tämänkö muutkin näkevät.

Tänään matkaan Agraan, kenties näen Taj Mahalin, ihmisen luoman maan päällisen ihmeen. Agrasta jatkan Varanasiin. Tulevaa on vaikea ennustaa, mutta näin olen suunnitellut. Mutta monet suunnitelmat olen täällä Intiassa aloittanut ja lopulta onnessani unohtanut. Puussa on siemen, siemenessä kukka, hedelmä ja varjo, samoin on minussa kaikki mitä tässä hetkessä tarvitsen. Minulla on jalat, minulla on mieli, minulla on sydän. Inspiraation synnyttämä tarina sisältää kaiken mitä kertomus tarvitsee, mutta kertomus ilman sen kuulijaa on pelkkää sanahelinää. Ehkei ääntä ollenkaan. Samoin olen minä ilman meitä pelkkä kuori; pelkkä siemen ilman ketään kuka puuni varjossa istuisi, hedelmiäni nauttisi ja kukkillani päivänsä koristaisi.

Kabir

O Sadhu! purify your blood in the simple way,

As the seed is within the banyan tree, and within the seed are the flowers, the fruit and the shade:
So the germ is within the body, and within that germ is the body again.

The fire, the air, the water, the earth, and the aether; you cannot have these outside Him.

O Kazi, O Pundit, consider well: what is there that is not in the soul?

The water-filled pitcher is placed upon water, it has water within and without
It should not be given a name, lest it call forth the error of dualism.

Kabir says: 'Listen to the Word, the Truth, wich is your essence. He speaks the Word to Himself; and He Himself is the Creator.`'