Saatuani tarpeekseni paikallaan istumisesta ja katujen hälinän kuuntelusta kattoterassilla päätin kiivetä ylös Savatri-temppeliin. Nousu on raskas, mutta kiviportaat ovat kaikille samat. Olit nuori tai vanha, joudut kulkemaan tiesi ylös omilla jaloillasi. Matkallani kohti huippua utelias intialaismies innostuu kyselemään; "Where are you from? Korea? America? England? Photo?" kuljen ripeästi ja vastaan lyhyesti, kunnes hän kysyy "only one?" Olenko yksin? En, miksi kysyt tyhmiä.
Tämä iho tekee minusta yhden ihmisen. Tämä mieli ja tämä sydän on yksi sielu, mutta se ei ole yksin. Kehoni on osa maata, kaikki sen aineet on toisaalta lainattu, minun vain tämän elämän ajaksi. Vesi minussa palaa mereen ja mineraalit ja muut pikkuhiukkaset maahan ja multaan, sinne mistä minä olen tullutkin. Kysyykö kukaan puulta oletko yksin kulkiessaan metsässä. Me olemme ihmismetsä. Yhdessä, emme yksin. Yksinäinen en ole koskaan ollessani yksin, sillä silloin tunnen ympäristöni, olen osa kuvaa en siitä irrallaan, yksin.
Ylempänä kohtaan kaksi vanhaa naista. Toinen heistä on pysähtynyt paikoilleen ja hengittää raskaasti. Nuorempi avustaa vanhempaa, mutta hän on liian väsynyt tukemaan tarpeeksi. Pysähdyn naisten vierelle ja vanhempi onjentaa minulle kätensä; "Diddi," sisko. Loppumatkan kuljemme yhdessä; minä astun ensin porras kerrallaan tukien rouvaa kädelläni. Viimeisillä askelmilla tunnen rouvan roikkuvan kädessäni kuin köydestä kiinni pitäen. Minun voimani on voimamme ja hänen tarmonsa tarmomme. Kätemme ovat hikiset ja jalkamme väsyneet, mutta silti jatkamme yhdessä. Pysähdymme vähän väliä, dire dire, hitaasi hitaasti, kuljemme kohti temppliä. Astuessamme viimeisten portaiden ylle onnemme on jaettu; voitimme tämän vuoren yhdessä! Käymme temppeliin käsikkäin.
On jälleen reflektoinnin aika. On jälleen aika lähteä. Nähdäkseen itsensä katsomme peiliin, nähdäksemme toisemme kohtaamme toisemme. Kuullaksemme itseämme, ymmärtääksemme mistä tässä on kyse luemme runoutta, kuuntelemme musiikkia, tanssimme kehomme kanssa ja unohdamme arkemme. Katsoessamme kuvajaistamme näemme sen mitä silmämme pystyvät paljastaa. Emme enempää. Muistan erään yön viime talvena. Saavuin hiljaiseen kotiini Hämeentiellä, istuin eteisen tuolilla ja tuijotin itseäni peilistä. Sinäkö se olet? Unohdin ajan yrittäessäni muistaa omat kasvoni, tunnistaa tämän kuvan edessäni. Siinä istuin ja katselin; kas vain, ihminen. Minä. Mistähän sinäkin olet siihen tullut, tämänkö muutkin näkevät.
Tänään matkaan Agraan, kenties näen Taj Mahalin, ihmisen luoman maan päällisen ihmeen. Agrasta jatkan Varanasiin. Tulevaa on vaikea ennustaa, mutta näin olen suunnitellut. Mutta monet suunnitelmat olen täällä Intiassa aloittanut ja lopulta onnessani unohtanut. Puussa on siemen, siemenessä kukka, hedelmä ja varjo, samoin on minussa kaikki mitä tässä hetkessä tarvitsen. Minulla on jalat, minulla on mieli, minulla on sydän. Inspiraation synnyttämä tarina sisältää kaiken mitä kertomus tarvitsee, mutta kertomus ilman sen kuulijaa on pelkkää sanahelinää. Ehkei ääntä ollenkaan. Samoin olen minä ilman meitä pelkkä kuori; pelkkä siemen ilman ketään kuka puuni varjossa istuisi, hedelmiäni nauttisi ja kukkillani päivänsä koristaisi.
Tämä iho tekee minusta yhden ihmisen. Tämä mieli ja tämä sydän on yksi sielu, mutta se ei ole yksin. Kehoni on osa maata, kaikki sen aineet on toisaalta lainattu, minun vain tämän elämän ajaksi. Vesi minussa palaa mereen ja mineraalit ja muut pikkuhiukkaset maahan ja multaan, sinne mistä minä olen tullutkin. Kysyykö kukaan puulta oletko yksin kulkiessaan metsässä. Me olemme ihmismetsä. Yhdessä, emme yksin. Yksinäinen en ole koskaan ollessani yksin, sillä silloin tunnen ympäristöni, olen osa kuvaa en siitä irrallaan, yksin.
Ylempänä kohtaan kaksi vanhaa naista. Toinen heistä on pysähtynyt paikoilleen ja hengittää raskaasti. Nuorempi avustaa vanhempaa, mutta hän on liian väsynyt tukemaan tarpeeksi. Pysähdyn naisten vierelle ja vanhempi onjentaa minulle kätensä; "Diddi," sisko. Loppumatkan kuljemme yhdessä; minä astun ensin porras kerrallaan tukien rouvaa kädelläni. Viimeisillä askelmilla tunnen rouvan roikkuvan kädessäni kuin köydestä kiinni pitäen. Minun voimani on voimamme ja hänen tarmonsa tarmomme. Kätemme ovat hikiset ja jalkamme väsyneet, mutta silti jatkamme yhdessä. Pysähdymme vähän väliä, dire dire, hitaasi hitaasti, kuljemme kohti temppliä. Astuessamme viimeisten portaiden ylle onnemme on jaettu; voitimme tämän vuoren yhdessä! Käymme temppeliin käsikkäin.
On jälleen reflektoinnin aika. On jälleen aika lähteä. Nähdäkseen itsensä katsomme peiliin, nähdäksemme toisemme kohtaamme toisemme. Kuullaksemme itseämme, ymmärtääksemme mistä tässä on kyse luemme runoutta, kuuntelemme musiikkia, tanssimme kehomme kanssa ja unohdamme arkemme. Katsoessamme kuvajaistamme näemme sen mitä silmämme pystyvät paljastaa. Emme enempää. Muistan erään yön viime talvena. Saavuin hiljaiseen kotiini Hämeentiellä, istuin eteisen tuolilla ja tuijotin itseäni peilistä. Sinäkö se olet? Unohdin ajan yrittäessäni muistaa omat kasvoni, tunnistaa tämän kuvan edessäni. Siinä istuin ja katselin; kas vain, ihminen. Minä. Mistähän sinäkin olet siihen tullut, tämänkö muutkin näkevät.
Tänään matkaan Agraan, kenties näen Taj Mahalin, ihmisen luoman maan päällisen ihmeen. Agrasta jatkan Varanasiin. Tulevaa on vaikea ennustaa, mutta näin olen suunnitellut. Mutta monet suunnitelmat olen täällä Intiassa aloittanut ja lopulta onnessani unohtanut. Puussa on siemen, siemenessä kukka, hedelmä ja varjo, samoin on minussa kaikki mitä tässä hetkessä tarvitsen. Minulla on jalat, minulla on mieli, minulla on sydän. Inspiraation synnyttämä tarina sisältää kaiken mitä kertomus tarvitsee, mutta kertomus ilman sen kuulijaa on pelkkää sanahelinää. Ehkei ääntä ollenkaan. Samoin olen minä ilman meitä pelkkä kuori; pelkkä siemen ilman ketään kuka puuni varjossa istuisi, hedelmiäni nauttisi ja kukkillani päivänsä koristaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti