Meri on musta ja pelottava. Se ei laula enää; se karjuu. Kuljen Stephanin kanssa veden viivaa pitkin ja pitelen itseäni kylmästä. Kylmä ei tule tuulesta, kylmä tulee merestä. Vedestä huokuva voima pelottaa minua ja saa karvani nousemaan pystyyn. Meri piilottelee jotakin.
Aallot levittyvät hiekalle kuin rutto. Muste juoksee kuohuen varpaitani kohti. Huudan ja pakenen. Katson kauhulla kuinka Stephan astelee tyynesti vedessä. "Mennään katsomaan planktoneita," hän ehdottaa. Mennä seisomaan veden keskelle. Ei ikinä! "Meri on vaarallinen, etkö näe?" Hän nauraa mielikuvitukselleni, sanoo että olen kuin pieni lapsi, kutsuu mielikuvitustani vilkkaaksi. Mutta seuraavana yönä en nuku. Makaan sängylläni ja kuuntelen seinästä kuuluvaa rapinaa. Minua pelottaa ulkona huokaava meri, mikset sinä nuku?
Öisellä rannalla kulkiessamme näimme pimeyden keskellä välkkyviä valoja, merimiehiä. "Kuinka hei voivat olla tuolla pimeyden keskellä?" ajatelin, "Kuinka he pystyvät peloltaan upottaa kätensä tuohon mustaan suuhun. Pelkkä ajatus mustan meren päällä kellumisesta saa polveni pehmenemään. Yöllä meri ja taivas ovat yhtä, mustia molemmat kimmeltäen pienistä valoista, planktoneista taivaalla ja taivaan alla. Ihailen merimiehiä, ihailen heidän rohkeuttaan, jota en edes pysty käsittämään.
Stephan kertoo kirjoittamastaan merimieslaulusta uidessamme ennen auringon laskua. Kellumme suolaisessa vedessä ja hieron kirveleviä silmiäni. Kuuntelen hänen hauskaa ranskalaista aksenttiian. Rullaava R hukkuu meren kohinaan. "The sea is the sailors wife but also death, no?" Stephan on oikeassa, tämä meri vie sydämeni ja vie sieluni. Jos en ole varovainen, koko elämäni.
Tänään kuljen auringon laskun jälkeen takaisin majapaikkaani ja katselen tummuvaa merta, kohta harmaasta tulee musta, näen jo kylmän heijastuksen veden pinnalta. Tunnen kuinka meren mieli muuttuu. Aiemmin varpaitani kutittavat aallot kutsuivat minua takaisin leikkimään, nyt niiden kosketus on kylmä ja kiero. Aivan kuin, joku laulaisi minua aalloille tuulen takaa. En tahdo kuunnella, sillä pelkään kuulemani sävelen hukuttavan minut. Menen takaisin palmumajaani ja suihkuun. Pesen tämän meren suolan iholtani ja katson auringonlaskua katoksen alta.
Eilen palatessani Gokarnan kylästä kuljin kalliotietä Rama-temppelin ohi. Täytin vesipulloni temppelin kupeessa olevasta Gaumukhista, lähteestä, jonka vedessä on parantavia vaikutuksia. Vuoren huipulla oli toinen pieni temppeli, jonka kiviseinät olivat sateen harmaamat ja muurit tuulen murtamat. Pysähdyin katsomaan allani aukeavaa merta. Vesi kimmelsi sinisenä mattona tuulen tarttuessa mekkoni punaisiin helmoihin. Jokin loikkaa vedessä. Näen tasaiseen siniseen aukeavan pienen silmän, joka sulkeutuu yhtä yllättäen. Delffiini! Vai merenneito? Ehkä delffiini. Tunnen suurta onnea nähdessäni eläimen, jonka olen aiemmin kohdannu vain rihkama kaupoissa ja vanhana musteena ihon alla. Delfiini! Vai merenneito?
Tahtoisin kertoa tarinoita merestä, sillä tiedän sen olevan täynnä niitä. Niin moni on rakastanut näitä villejä aaltoja, niin moni on unohtunut niiden keinuvaan syliin, niin moni on jättänyt palaamatta sanomatta hyvästi. Meri nielee sisäänsä tarinamme ja jättää tyhjät kuoret rannalle.
Päivällä uidessani kuuntelen veden alla kuuluvia kuiskauksia. Hiekanjyvät hierovat toisiaan ja nauravat hellyydestä. Kellun suurten aaltojen vietävänä ja mietin tätä kummallista kieltä; mitä he sanovat toisilleen, mistä meren alla puhutaan? Aurinko ei polta minua enää ja tunne itseni kumman kevyeksi paksun veden pinnalla. Vesi kannattelee minua enkä pelkää sen syliä. Noustessani aallot heittävät minut eteenpäin leikkisästi puskien ja rannalle kadoten. Vedenviivan mukana pakeneva vesi kutsuu minua takaisin varpaitani suudellen. Nauran ja kerron palaavani myöhemmin. Kuivun auringossa nopeasti ja istun varjoon odottamaan pehmeämpää lämpöä.
Aallot levittyvät hiekalle kuin rutto. Muste juoksee kuohuen varpaitani kohti. Huudan ja pakenen. Katson kauhulla kuinka Stephan astelee tyynesti vedessä. "Mennään katsomaan planktoneita," hän ehdottaa. Mennä seisomaan veden keskelle. Ei ikinä! "Meri on vaarallinen, etkö näe?" Hän nauraa mielikuvitukselleni, sanoo että olen kuin pieni lapsi, kutsuu mielikuvitustani vilkkaaksi. Mutta seuraavana yönä en nuku. Makaan sängylläni ja kuuntelen seinästä kuuluvaa rapinaa. Minua pelottaa ulkona huokaava meri, mikset sinä nuku?
Öisellä rannalla kulkiessamme näimme pimeyden keskellä välkkyviä valoja, merimiehiä. "Kuinka hei voivat olla tuolla pimeyden keskellä?" ajatelin, "Kuinka he pystyvät peloltaan upottaa kätensä tuohon mustaan suuhun. Pelkkä ajatus mustan meren päällä kellumisesta saa polveni pehmenemään. Yöllä meri ja taivas ovat yhtä, mustia molemmat kimmeltäen pienistä valoista, planktoneista taivaalla ja taivaan alla. Ihailen merimiehiä, ihailen heidän rohkeuttaan, jota en edes pysty käsittämään.
Stephan kertoo kirjoittamastaan merimieslaulusta uidessamme ennen auringon laskua. Kellumme suolaisessa vedessä ja hieron kirveleviä silmiäni. Kuuntelen hänen hauskaa ranskalaista aksenttiian. Rullaava R hukkuu meren kohinaan. "The sea is the sailors wife but also death, no?" Stephan on oikeassa, tämä meri vie sydämeni ja vie sieluni. Jos en ole varovainen, koko elämäni.
Tänään kuljen auringon laskun jälkeen takaisin majapaikkaani ja katselen tummuvaa merta, kohta harmaasta tulee musta, näen jo kylmän heijastuksen veden pinnalta. Tunnen kuinka meren mieli muuttuu. Aiemmin varpaitani kutittavat aallot kutsuivat minua takaisin leikkimään, nyt niiden kosketus on kylmä ja kiero. Aivan kuin, joku laulaisi minua aalloille tuulen takaa. En tahdo kuunnella, sillä pelkään kuulemani sävelen hukuttavan minut. Menen takaisin palmumajaani ja suihkuun. Pesen tämän meren suolan iholtani ja katson auringonlaskua katoksen alta.
Eilen palatessani Gokarnan kylästä kuljin kalliotietä Rama-temppelin ohi. Täytin vesipulloni temppelin kupeessa olevasta Gaumukhista, lähteestä, jonka vedessä on parantavia vaikutuksia. Vuoren huipulla oli toinen pieni temppeli, jonka kiviseinät olivat sateen harmaamat ja muurit tuulen murtamat. Pysähdyin katsomaan allani aukeavaa merta. Vesi kimmelsi sinisenä mattona tuulen tarttuessa mekkoni punaisiin helmoihin. Jokin loikkaa vedessä. Näen tasaiseen siniseen aukeavan pienen silmän, joka sulkeutuu yhtä yllättäen. Delffiini! Vai merenneito? Ehkä delffiini. Tunnen suurta onnea nähdessäni eläimen, jonka olen aiemmin kohdannu vain rihkama kaupoissa ja vanhana musteena ihon alla. Delfiini! Vai merenneito?
Tahtoisin kertoa tarinoita merestä, sillä tiedän sen olevan täynnä niitä. Niin moni on rakastanut näitä villejä aaltoja, niin moni on unohtunut niiden keinuvaan syliin, niin moni on jättänyt palaamatta sanomatta hyvästi. Meri nielee sisäänsä tarinamme ja jättää tyhjät kuoret rannalle.
Päivällä uidessani kuuntelen veden alla kuuluvia kuiskauksia. Hiekanjyvät hierovat toisiaan ja nauravat hellyydestä. Kellun suurten aaltojen vietävänä ja mietin tätä kummallista kieltä; mitä he sanovat toisilleen, mistä meren alla puhutaan? Aurinko ei polta minua enää ja tunne itseni kumman kevyeksi paksun veden pinnalla. Vesi kannattelee minua enkä pelkää sen syliä. Noustessani aallot heittävät minut eteenpäin leikkisästi puskien ja rannalle kadoten. Vedenviivan mukana pakeneva vesi kutsuu minua takaisin varpaitani suudellen. Nauran ja kerron palaavani myöhemmin. Kuivun auringossa nopeasti ja istun varjoon odottamaan pehmeämpää lämpöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti