Yö bussi Agraan, riksalla bussipysäkille, josta Mathuraan. Kaaos. Mikä on tämä paikka, olemme ainoat turistit, Minä ja tämä intialainen nuorukainen, Ramu. Katson nauraen Lonely Planetia, miten päästä täältä pois! Mutta ihmiset täällä ovat mukavia, aivan kuin nauraen kanssamme "mitäs te täällä teette?" Riksalla siis Vrindavaan. Krishnan leikkipaikkaan. Mistä löytää majapaikka tästä apinoiden valtaamasta, jumalan hylkäämästä paikasta... Eräs nuorukainen vie meidät dharamshalaan, pyhiinveltajien majapaikkaan. Huone on loukku, vessat ovat pommituksen jälkeisessä kunnossa, vesi maistuu kummalta... Ja apinat veivät keksit huoneestamme. Vaihdamme lakanat ja lähdemme kylille. Kaupunki on hauska, ihmiset puuhastelevat omiaan, maitopadat höyryävät ja pyhiinvaeltajille tarkoitettu rihkama kimmeltää kapeilla kuvilla. Mutta tämä paikka on kuin maailman hylkäämä. Ei siinä mitään, olemme täällä yhdessä. Vierailemme temppelissä, rukoilemme Krishnaa. Seuraavana päivänä olemme jo jäinksinä junassa :)
Jännittävä junamatka päättyy Orcchaan. Raunioiden pikku kylä. Tämkin on iloinen hauska paikka. Kuljemme raunioiden katolla ja etsimme jostain kuuluvan kohinan jokea. Emme löydä, aurinko on laskenut, palaamme hotelliin, jossa meitä odottaa huonot uutiset; Ramun iso-setä on kuollut.Nyt perhe on kokoontunut yhteen suremaan suurta menetystä. Kaikki paitsi Ramu on siellä. Seuraavana päivänä Olemme jälleen samassa junassa, nyt matkalla takaisin Pushkariin. Illallinen Agran kattoterassilla katsellen ihmeellistä helmeä, Taj Mahalia. Yöbussilla Ajmeriin, paikallisella bussilla Pushkariin ja takaisin kotiin. Täällä taas, Kiekarega?
Yritän lähteä, mutta huomaan palaavani samaan paikkaan. Tälläkertaa paluu ei ollut helppo. Istun tutuilla portailla ja katselen kumman tuulista järveä ja muistan ystäväni Shivan sanat; "Jar, life is difficult, my friend." Niin. Elämä kulkee omie virtauksiaan ja me sen mukana. Ganga tuo ja Ganga vie. Mutta matkustaminen on olemisen tila. Voin kulkea silmät kiinni, voin istua silmät auki. Milloin opin enemmän, milloin koen enemmän?
Vietin noin kymmenen päivää Pushkarissa. Perheen suruaika kestää noin 12 päivää, jonka päätteeksi lähisuvun poikien hiukset ja kasvot ajetaan ja kylässä järjestetään muistojuhla. Juhlaa edeltävänä aikana perheenjäsenet pysyvät kotona, eivät perinteen mukaan vaihda vaatteitaan, eivätkä peseydy muulla kuin vedellä. Yhden lähdettyä muut seisovat lähempänä toisiaan, tiivistävät rivejään, vahvistavat kodin ja perheen seiniä.
Neljäkymmentä tuntia junassa toi minut toiseen maailmaan; Gokarnan rannoille. Intian valtameri on timanttimatto, suuri ja voimakas, mutta silti niin pehmeä. Ilma on lämmintä ja makeaa, elämä kevyttä ja helppoa. Koti on siellä missä sydän on; vaikka kaipaan Pushkarin ihmisiä tunnen seisovani jälleen omilla jaloillani. Tiedän palaavani, mutta nyt oli aika muistuttaa itseäni ettei rakkaus omista, rakkaus ei vaadi läheisyyttä eikä kehoa. Koti on olemisen tila.
Jännittävä junamatka päättyy Orcchaan. Raunioiden pikku kylä. Tämkin on iloinen hauska paikka. Kuljemme raunioiden katolla ja etsimme jostain kuuluvan kohinan jokea. Emme löydä, aurinko on laskenut, palaamme hotelliin, jossa meitä odottaa huonot uutiset; Ramun iso-setä on kuollut.Nyt perhe on kokoontunut yhteen suremaan suurta menetystä. Kaikki paitsi Ramu on siellä. Seuraavana päivänä Olemme jälleen samassa junassa, nyt matkalla takaisin Pushkariin. Illallinen Agran kattoterassilla katsellen ihmeellistä helmeä, Taj Mahalia. Yöbussilla Ajmeriin, paikallisella bussilla Pushkariin ja takaisin kotiin. Täällä taas, Kiekarega?
Yritän lähteä, mutta huomaan palaavani samaan paikkaan. Tälläkertaa paluu ei ollut helppo. Istun tutuilla portailla ja katselen kumman tuulista järveä ja muistan ystäväni Shivan sanat; "Jar, life is difficult, my friend." Niin. Elämä kulkee omie virtauksiaan ja me sen mukana. Ganga tuo ja Ganga vie. Mutta matkustaminen on olemisen tila. Voin kulkea silmät kiinni, voin istua silmät auki. Milloin opin enemmän, milloin koen enemmän?
Vietin noin kymmenen päivää Pushkarissa. Perheen suruaika kestää noin 12 päivää, jonka päätteeksi lähisuvun poikien hiukset ja kasvot ajetaan ja kylässä järjestetään muistojuhla. Juhlaa edeltävänä aikana perheenjäsenet pysyvät kotona, eivät perinteen mukaan vaihda vaatteitaan, eivätkä peseydy muulla kuin vedellä. Yhden lähdettyä muut seisovat lähempänä toisiaan, tiivistävät rivejään, vahvistavat kodin ja perheen seiniä.
Neljäkymmentä tuntia junassa toi minut toiseen maailmaan; Gokarnan rannoille. Intian valtameri on timanttimatto, suuri ja voimakas, mutta silti niin pehmeä. Ilma on lämmintä ja makeaa, elämä kevyttä ja helppoa. Koti on siellä missä sydän on; vaikka kaipaan Pushkarin ihmisiä tunnen seisovani jälleen omilla jaloillani. Tiedän palaavani, mutta nyt oli aika muistuttaa itseäni ettei rakkaus omista, rakkaus ei vaadi läheisyyttä eikä kehoa. Koti on olemisen tila.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti