Thaimaa. Minkä teit?
Eilen kuljin Chiang Main yössä Bon kanssa. Olemme matkalla nukkumaan, tytöt tahtovat levätä. Hänen on herättävä seuraavana päivänä aikaisin trekkaus ja norsusafarille, minun on herättävä jatkamaan matkaani Paihin.
Olemme juuri toivottamassa toisillemme hyvää yötä kun edellisenä päivänä tapaamamme amerikkalainen mies Jeffrey kurvaa paikalle skootterillaan. Hän nostaa lasit silmiltään ja hymyilee meille lämpimästi. Vielä hetki sitten satoi vettä, hänen kasvonsa eivät paljasta harmeja. Hänen hymynsä on leveä ja posket ja silmät naurun juovittamat. Hän on palaamassa töistä, hän on ollut koko päivän rakentamassa Buddhaa. Työn ilo paistaa hänen pienistä sinisistä silmistään.
Buddhalla on monia kasvoja. Thaimaalainen Buddha näyttää erilaiselta joka kerta. Bo ei pidä paikallisen Buddhan nenästä, se on liian litteä. Jeffrey kertoo tuneensa samoin. Muutama vuosi sitten hän vei mukanaan Coloradoon noin kymmenkunta suurta Buddha patsasta. Jokainen Buddha oli käsin tehty, jokainen oli erilainen. Hän ei pitänyt kuin muutamasta patsaasta, mutta piti kaikkia kuitenkin esillä kodissaan. Osan hän myi, osa on hänen talossaa yhä edelleen. Hän kertoi kestäneen kauan tottua näihin useisiin kasvoihin hänen kodissaan. Hän kertoi aina ihmetelleensä uusien ihmisten ostaessa patsaita kuinka eri kasvot miellyttivät eri ihmisiä. Useat patsaat saivat uuden kodin, mutta silti moni jäin Jeffreyn luokse. Jeffrey sanoi katselleensä näiden patsaiden kasvoja jokainen päivä, kasvoja joista hän ei edes oikeastaan pitänyt.
Kesti vuoden päivät ennen kuin Jeffrey huomasi pitävänsä jokaista Buddhaa kauniina. Kesti vuoden ennen kuin hän ymmärsi, että Buddhalla on monta kasvoa. Buddhalla on kasvomme. "How can I love you, if I don't see the Buddha in you?"'
Istun puhtaassa minibussissa matkalla kohti entistä hippi laaksoa Paita. Katselen Thaimaan peltoja, ostoskeskuksia, suuria sileitä maanteitä ikkunastani ja kuuntelen Amelién soundtrackia. Mikä tekee maailmastamme tämänlaisen, miten olemme tulleet tähän pisteeseen? Muistan hetken Sanchissa. Istun suuren Pipal puun alla nuoren tytön kanssa. Puun juuressa on pieni tempplei ja oksassa roikkuu hehkulamppu. Palaako täällä valo iltaisin, pohdin. Katson ylös puuhun. Se on sanoin kuvaamattoman voimakas. Puu on elossa ja tunnen sen. Tarkastelen puun vahvoja oksia. Käännyn tyttöön päin; "Do you ever climb this tree?" Tyttö katsoo minua aivan kuin ymmärtämättä kysymystäni. Pureskellen tahmeaa suklaanappiaan hän katsoo minuun ja vastaa toffeen yhteen liimaamien hampaitensa lomasta: "This tree is God."
Thaimaa on niin erilainen kuin mitä siltä odotin. On kuin kulkisin museossa, jonka näyttely ei kiinnosta minua. Taide on kaunista, mutta kuin tehtaassa tuotettua. Se ei yllätä. Olenko saapunut väärään paikkaan, vai missä on tämän maan energia, missä ihmisten intohimo, missä heidän ylpeys. Muutaman päivän olen miettinyt egoa. Mikä on ego? En osaa vastata vielä.
Toissapäivänä istuin kauniin japanilaisen tytön kanssa Chiang Main vuoristokylässä (turisti markkinoilla) odottaen kyytiä alas kaupunkiin. Kerron hänelle Intiastani, elämästäni siellä, kokemuksistani ja tunteistani. Hän kertoo minulle omista reissuistaan. Hän on niin kaunis, kuin valkoinen ruusu. Hän hymyilee jokaisella sanalla, hän säteilee, mutta jotakin puuttuu. Tunne? Hän sanoo ihailevansa tapaamiaan reissaajia, hän sanoo heidän olevan kovin vahvoja. Japanissa ei ole hyväksi näyttää vihaa,näyttää intohimoa, näyttää kontrasteja. On osattava hillitä itsensä. Hän kysyy ajastani Intiassa ja kokemuksistani siellä. Hän katsoo alas maahan hymyillen. "How could you do this, let yourself go like this? Just follow your feeling like this? Were you not afraid?" En osaa vastata, sillä en tiennyt minulla olleen vaihtoehtoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti