4000 saarta ja Anna

Suuri ihmetys pyyhkäisee yli
  en voi uskoa viime talven tapahtumia
  en usko itseäni
  en usko omia muistikuviani
  ei ole totta, ajattelen

Mekong-joki virtaa vierelläni

Katson kuvaani pienestä peilistä
kuinka tunnistaa kasvot,
kun ei tunnista taustaa.


Pohdon Perusasioita.
Kävimme katsomassa delfiinejä tänään.
Kahlasimme lämpimässä vedessä odottaen kuuman auringon heltymistä. Astelin pienen poukaman yli ja kiipesin hiekkakukkulalle. Palmujen alla oli pieni temppeli, jonka punainen katto kohosi korkealle puiden latvoja tavoitellen. Kultainen Buddha istui kattonsa varjossa, munkkien oranssien ja ruskeiden kaapujen kuivuessa heikossa tuulessa. Pyöreä mangopuu roikotti vihreitä hedelmiään lehtikorvistaan.

Jatkan polkua temppelin ohi. Yksin. Ilman kenkiä. Kukkapensaat varjostaat tietä. Ne tuoksuvat maidolta ja hunajalta. Vasemmalla on suuri harmaa puutalo komeiden puujalkojen varassa.Talon alla mies kunnostaa hohtavan harmaata kalaverkkoaan. Alaston pikku poika katsoo minuun päin silmät suurina, sormet suussaan.

Oikealla vanha mies potkii poltetulla pellolla seisovia puurankoja. Mustia, tyhjiä vuosirenkaita. Talot hukkuvat palmumetsään. Perheet lepäävät talojensa alla. He seuraavat minua kovin hiljaa.

Istumme jokiveneessä. Kuulen delfiinit mutten näe niitä. Kuulen kuinka ne särkevät veden pintaa. Silmieni ehtiessä paikalle sirpaleet levittäytyvät renkaina veden pinnalle.

Delfiini taitaa olla taikaolento. Seuraan heidän selkärankojen nousua, kuulen heidän hengityksen, näen kuinka he palaavat aina uudestaan veden alle. Kapea jokivene kastelee mekkoni ja tuskallisen oranssit pelastusliivit ahdistavat minut jäykäksi lahnaksi. Mutta pelkkä ajatus näiden olentojen tanssista allamme tuo paljon iloa minun kaltaiseen ihmiseen.


Istun bussissa kohti Cambodiaa. Tahdon elää kaiken uudestaan.