Niin ja kauneudesta

Teenkö väärin, jos elän kuukauden kauneudessa? Jos kuukauden päivät kierrän samaa järveä nauttien auringosta kasvoillani palaten kotiini, jossa voin painaa omat kasvoni kauneimpia kasvoja vasten ja tuntea itseni entistä kauniimmaksi. Olla nuori ja elossa. Eihän tämä ole väärin?

Aamusta iltaan leijat liitävät kaupungin yllä. Ne ovat kuin helmiä taivaan helmassa. Eikö taivas saisi siis nauttia niistä? Etkö näe kuinka taivas nauttii. Oli miten oli. Taivas hymyilee lasten kanssa. Taivas antaa tuulen hyväillä ja koristaa pukunsa, sillä taivas tietää ettei kauneus ole kaikille. Kauneus on vain niille, jotka näkevät sen. Ja kauneus on katoavaista.

Huomenna Udaipuriin ja sieltä eteenpäin. Kuulemma vielä kauniimpaan kaupunkiin. Jälleen matkaan.Tänään olen kironnut jokaisen perääni huutavan, jokaisen, joka on väärällä tavalla minua katsonut ja kierolla tavallaan yrittänyt huijata. Tänään olen myös huomannut kuinka syvälle juureni ovat tähän paikkaan kasvaneet. Kaiken raivon takaa jollain kummalla tavalla pidänkin Pushkarista. Kuukaudessa oppii paljon; oppii ihmisistä ja oppii paikoista. Oppii kentie jopa hieman ymmärtämään ja, jos ei ymmärtämään niin ainakin näkemään Intian hulluuden monet kasvot.

Kauneuttaan järven pinnasta peilatessa huomaa illan tyyntyessä, leijojen laskiessa, myös näkemään pienten huolten uurtamat viivat. Vaikka Pushkar tuoksuu ruusuilta, ei elämä täällä aina ole ruusuista. On ollut päiviä, jolloin olen ollut hukassa tietämättä miksi olen, kuka olen ja mitä teen ajallani. Tänään tapasin uudestaan ensimmäisellä Pushkarin viikolla tapaamani suomalaisen naisen, Ankin. Anki oli ostanut kamelimarkkinoilta oman aavikkolaivan. Sab kuch milega, everything possible (only in India)! Tänään tapasimme samassa korukaupassa suurinpiirtein samoihin aikoihin. Päivien ollessa eritysen vaikeita suomi-sisareni Kristiina sanoi "Intiassa jotenkin tapaa aina oikeat ihmiset oikeaan aikaan." Tapasin Ankin tullessani ja nyt tapasin hänet lähtiessäni. Tullessani hän näytti kuinka elää voi kovin monella tavalla, lähtiessäni hän kevensi matkaajan taakkaa; parempi lakata kyselemästä ja elää hieman enemmän.

Siispä lähden kaunein hymyni huulillani. Tänään olen hyvästellyt ystäviäni, vaikka tiedän tulevani takaisin pian. Pushkariin rakensin pienen kauniin temppelin, jonka en tahdo särkyvän. Mutta jotta osaan punnita kauneuden arvon, on minun hetkeksi mentävä ja annettava maiseman vaihtua. Ja ai kun varpaitani lämmittä tietää, että täällä on monta avointa kämmentä ottamassa minua vastaan, monta ystävää joiden hymy on aito, vaikka kenties paanin tahrima.

How to travel while staying still?

For one month I have not moved from around Pushkar lake. It is not of affection to this place, but because of affection the the people. I found a family here. I found a home. Neelam-guesthouse has becomea small Finnish-Indian community; two Barbiejis and two Babajis. Happiness from doing the laundry, happiness from washing the dishes, happines from sitting in the sun, happines in blue and brown eyes.

Movement makes you feel the wind in your hair, gets them dishevelled and wild. Staying still lets you see the same view at night, with no wind, with no sun. You learn from the shadows, not only from the light. People and relationships are my best teachers to see my reflection, having the same frame for a longer makes you notice the uneveness on the clean surface. It makes you see that sometimes your smile is tired, sometimes your energy is bad. Sometimes the lake looses its energy and is only gray, with no trace of mystical holiness it had the day before.

Today I have been reminded of my age. I am very young. I do not know. I have a childs mind. But I am not a child. I am learning, no denial, but in what way? And why like this? So many warnings come to me; do not lose your heart here, do not trust this place. But who to listen? Today I am a stranger to myself. Today I am a child and a young girl learning her lessons about. Today I watch my step. Today I feel many eyes on me. Many eyes meaning good. Because that is what family does. Takes care of each other.

Why like this?

Saavuin tähän kummaan paikkaan  reilu kaksi viikkoa sitten. Ihmisten kysyessä kuinka kauan suunnitelin täällä olevani vastasin yksi tai kaksi viikkoa. Nyt kaksi viikkoa myöhemmin vastaan edelleen samalla tavalla; yksi tai kaksi viikkoa. Mikä tässä paikassa on, mikä sai minut unohtamaan liikkeen lumon. Kummallista.

Pushkar on intialaisten poikien ja ulkomaalaisten tyttöjen leikkikenttä. Ihmetellen seuraan vierestä  ihmisten pelatessa pelejä toistensa kanssa. Nauttien nuoruudesta ja villistä vapaudesta tytöt ja pojat kisaavat toistensa kanssa, kuka saa kenet, mistä ja mitä sitten. Seuraan ihmetellen ja pohdin, eikö tämä paikka ole täynnä särkyneitä sydämiä. Kysyin Ramulta ja hän nauroi. Ehkä ymmärrän, mutta silti; why like this?

Tässä paikassa on kummallinen tunnelama. Olemme pyhän järven rannalla, pyhä vesi ruokkii elämämme ja sieluamme. Saman vesi pesee ihmiset pahasta karmasta, sama vesi pesee viime öiset tomut ja aamun tuskat kulkijalta. Kummallista. Vaikka tänne tullaan rentoutumaan, vallitsee kaupungissa jännittynyt energia. Ihmiset puhuvat, puhuvat ja puukottavat. Sinusta tulee kuin kauppatavaraa; kenen kanssa kuljet, naurat ja elät ei ole sinun asiasi, vaan koko kylän nuorison uutinen. Why like this?

Intialainen kulttuuri on kaoottista, mutta kontrolloitua. Nuoret maistavat vapautta tietäen eteivät he voi elää näin ikuisesti. Hieman sokeria saadessaan heidän hymynsä on puhdas ja avoin, liikaa syötyään he eivät osaa lopettaa ja nähdä suolaa makeasta. Kuljen ihmetellen näitä ihmisiä, kuljen järven rantaa ja mietin kuinka aurinko katsoo tätä kaikkea ja nauraa.

Auringon lasku on kaunis järveltä katsottuna. Muutama päivä sitten poikkesin ghateille katsomaan veden ylle laskeutuvaa pehmeää valoa. Lähtiessäni prasadeja myyvä mies pysäytti minut ja istutti penkille kojunsa taakse chaille. Iloinen Ashok myy pyhiinvaeltajille ja intialaisille turisteille matkamuistoja ja pujaan tarvittavia lahjoja. Hän katsoo auringon nousevan järven ylle, hän näkee ensimmäiset kylpijät, aivan kuin hän hyvästelee kenkänsä hukanneet vaeltajat sammuttaessaan pienen hehkulampun kioskinsa yltä.

Hostellini Ramu ei osaa lukea, eikä kirjoittaa. Silti hän näkee ihmisen ja elämän läpi tavoin joita kukaan oppinut ei taida. Hän on nähnyt asiat omin silmin, elänyt muuttuvassa maailmassa minun istuessa seinien sisällä lukiessa elämän monista muuttujista. Olen katsonut kuvia ja elokuvia, mutta kuinka kauan olen elänytkään pelkkien mielikuvien varassa. Nyt nojaan omiin jalkoihini. Kannattelen omia silmiäni ja toivon eläväni ikuisesti. Onneni on kohdata nämä ihmiset. Mutta silti edelleen mietin, mitä teen tässä paikassa. Mitä tulin tänne oppimaan ja mitä tehdä sillä mitä täältä löysin.

Käyn tervehtimässä Ashokia lähes päivittäin. Istun kojun takana ja katson ihmisä kuin lasin takaa. Kuin pienet lapset katsomme toisiamme suu auki ja mietimme; why like this?

Pushkar olet kummallinen paikka. Saavuin aamun ihmetyksessä eikä aurinko ole vieläkään noussut tämän kummastelun ylle. Asun pienessä hostellissa, jonka sisäpihaa koristavat Shiva-lingamit ja nurmikolla tarpoo kilpikonna. Vietän päiväni korituolissa istuen, chaita juoden, sadetta katsellen ja kylmyyttä pakoillen. Aurinko, tule jo!

Intia on puhdasta hulluutta. Ihmisten hektisyys on heidän veressä, kylien ja kaupunkien kaduilla, silmien edessä ja korvien takana. Rauha on onneksi sisällä. Kotini on suojassa tältä kaikelta. Oi kuinka onnellinen olenkaan pienessä huoneessani, pinessä keittiössäni ja pienessä elämässäni Pushkarissa!

Kamelimarkkinoiden hulabaloo on takana. Markkinat olivat näkemisen arvoiset; uskomatonta värien loistoa ja ilakointia, mutta myös rasittavaa tungosta, törkeitä kohtaamisia ja pientä ahdistusta. Jaisalmerissa ollessani tutustuin italialaiseen rouvaan, josta tuliyhdessä illassa oma mammani. Jaisalmerissa tiemme erkanivat, mutta sovimme tapaavamme Pusharissa muutaman päivän kuluttua ja kuin ihmeen kaupalla törmäsimme toisiimme sattumalta molempien ollessa matkalla ottamaan selkoa toisen olinpaikasta. Perheemme kasvoi hetkessä nelihenkiseksi nuoren intialaisen pojan liittyessä seuraamme ja ranskalaisen nuoren herran ottaessa isän roolin. Luullessaan irtautuvansa juuristaan huomaa oksiensa voiman solmiessaan pieniä silmuja yhä uudestaan ja uudestaan.

Löysin oman kastini eilen. Hostellini poika on kastia milk-man ja pohtiessani asiaa hetken totesin juusotmestarin tyttären tyttären olevan same same (but different). Kulkiessamme yhdessä illalla syömään ohitimme kastimme temppelin ja seuraavana päivänä vierailin siellä. Temppeli oli autio. Sisäpihan nainen katsoi minua kummasti hymyillen hänen pienten lasten seuratessa minua ylös portaita jumalkuvan luokse.

En tullut Intiaan etsimään mitään, sillä en ole hukannut mitään. Päivä päivältä minusta tuntuu kuin löytäisin asioita, joita en edes osannut kaivata. Kuljen kuin pieni kukka suuressa virrassa, näen eteeni ja välillä vaihdan virtausta, mutta suuntani on jonkun toisen käsissä. Näin on hyvä olla.

Kerran Intiassa satoi vettä

Pushkarissa sataa
ensimmäistä päivää
toista päivää

Katselen veden tanssia
alas räystäitä
astellen lammikoissa
tanssien

Kuuntelen puita
nyt ne puhuvat
toisilleen ja myös minulle

Puut kertovat
korvasta korvaan
lehdestä lehteen
järjven yli
kulkevat pienet kutsut
sateen tanssittaessa
tasaista pintaa
kenkien kärjillä

Minulle on sanottu
Jumalan olevan sateessa.
Tänään hän kertoi sen itse.

Thar Desert

As the wide sea of sand opens
on our sides
we ride our desert ships
slowly slowly
I feel her breath
the air of the desert

You are not one
you are many
bodies after bodies
lying side by side
quietly
naked
wrinkled by the wind

Curves of women
hips and thighs
bellies with their small buttons
soft shoulders resting on the back of their neighbour
again in slience
only brought to live by the wind
gently moving you closer
giving shape to sleeping forms

We walk on your skin
Leave our trails on your back
but someone has been here already
the beatle has lefts is footprints

I will shout to you,
but you won't answer.
You might hear
but you won't answer.

I will butty my feet in you,
but you won't move.
You might feel me
but ou won't move

I can live with you,
I can live of you.
But you won't help me
And still I try.

Olen pieni ihminen suurella aavalla. Tällä aavallaon kuitenkin linnake, jossa asun. Tämän paikan nimi on Jaisalmer. Kadut ovat matalia ja kapeita. Hunajainen hiekkakivi lipsuu kevyiden tossujeni alla, aurinko on lämmin ja ihmiset iloisia. Tällä on Melua, täällä on lehmiä, täällä on kaupustelijoita, käsityöläisiä, turisteja, matkaajia,muutama mystikko ja yksi Anna.


Ja täällä kuljetaan kameleilla. Joten minäkin tahdon kamelin! Lähden amerikkalaisen turistin kanssa aavikolle. Oppaanamme meillä on 15-vuotias poika, aavikon lapsi ja elämän tekemä aikuinen. Toisten nuoruus on kovin lyhyt.

Aavikollamme satoi vettä. Kastuin vesisateesta. Aavikolla. Kyllä. Ensimmäinen yö tähtitaivaan alla nuotion lämmössä, toinen yö taivasta odottavasti seuraten; katosta puskiin kyhäillen. Didn't say!

Deserted

An ocean in front of you
but as a picture
no movement
no sound

Frozen but turned to sand
in everlasting silence
waves that do not roar
but might whisper

The desert is a field of naked bodies
women, men with their skin
wrinkled by the wind
with footprints on them

Hips of sandy curves,
bellies with no shame
for why to feel shame
shame on desert is not

We shower in the wind
We wash ourself in the sand
under the stars that see you
your life is slow

Saw it on TV

After days of lying in bed learning who to digest again, I wake up smiling again. Life prevails and I am full of energy again! Listening to pidgeons sing outside my window does not calm me as i wait for my Californian friend, England, to wake up and i turn to my new found companion Rumi, for inspiration. And inspiration is what he gives me. Who is it possible that some one, living 800 years ago has put into words the things you feel, see and experience today? There are a few things that old age does not destroy: love, beauty and wine. In short; Rumi.

Slowly slowly we got out of bed and headed for break fast. After being sick I have taken a break from Indian food, not meaning I do not like it, just to... well a change. I find myself sitting in a clean, western-oriented restaurant, on the busiest street of Jaipur. I have eaten my menu worth peanuts for me, maybe a days pay for an average-low-class local. Sitting by the window gives me a good view to the street; ricksha-drivers, cars, motorbikes, pedestriansa, beggars all in this one spot together, in this same place and time. With me.

The big glass window seals me from the outside, and locks me safely inside. Nothing can harm me here; my bags are safe, my hands are clean, but still is fell my heart beat slow down and my breath become shallow as i watch a naked child cry holding his mothers hand, as the mother motions with her hand to me asking for food. I feel like she can not see me. I am only watching television. I am sparing energy, I have exchanged satellite TV for pure reality; a window. I am watching this scene of inequality through a thin glass, it is in my face, not in my living room. I can trun my head down, but i feel too ashamed to, there is no way to switch the channel, for there is only one.

I see myself watching the scene outside in stillness, the only noise around me is airconditioning. But i also see the people outside watching me, waiting for me to step out of my box, out of my screne. So after all, who is the on TV and the one watching it all. For the beggar I am only a face representing the things she does not have, for me she is a person reminding me how lucky i am. Only a thin glass separates us, and still this glass is more than words could ever explain. An invisible barrier too thick for us to reach out. I remain quiet in my glass jar, looking at her, at her children and the city she has made her home.

I have finished my breakfast, but only started the trail of thoughts of the day. I have a feeling it today will be quite a walk until I make any sense in this town. And in the end, sense is not a thing that prevails, it is a emotion bound to the moment. So i decide to move on; tomorrow I wake up in Jaisalmer.

Pieni temppeli

Kävellessäni Rishikeshin rantatietä nuorukainen  lyöttäytyi seuraan toivoen minusta pientä lemmetärtä itselleen. Ärsyyntyneenä kieltäydyin tylysti, mutta kyseinen tapaus oli sitkeä. Hän ojensi minulle kätensä sanoen: "We make friends?" Vastasin: "Friends, ok." Uutta intoa saaden hän nosti panoksi: "Boyfriend?"
"NO!"
"Maybe just very small tempel in your heart?"
Hymyilin. "Well maybe just a small one."
"Boyfriend!?"
"NO!"

 Tiemme erkanivat.

Rakennan temppeliani tuntematta sen suunnitelmia. Työkaluinani minulla on oma kehoni, muuta en tarvitsekaan. Kaiken mitä minula puuttuu tulen tietäni jatkaessa saamaan. Temppelini on kesken ja vielä kovin pieni, mutta niin kauan kuin jaksan vahvistan seinämia ulos ja ylöspäin. Ja oviahan ei lukita yöksi.

Kolme viikkoa Intiassa on takanani, ken tietää kuinka kauan vielä edessä. Aikani täällä ei ole etenevä, vaan ainaisesti oleva. En voi kiirehtia, sillä minulla ei ole kiirettä, enkä voi hidastella sillä vauhdilla ei ole väliä. Olen siis vain toistaiseksi olemassa. Voisi luulla että tämä on ihmisen helpoin ja nautinnollisin olotila, mutta niinkään ei välttämättä ole. Huomatessaan olevan täysin itsensä varassa, omana turvaköytenään ymmärtää oman mielensä heikkoudet ja vahvuudet tavoilla, joita yhteiskuntamme jossa jokaisen ihmisen tulisi täyttää funktionsa ei näytä.

Viime viikko oli suuri seikkailu! Lähdimme yhdessä Vellun kanssa kohti Gangotria vieraillaksemme Himalayan juurilla istuvassa temppelissa. Bussimme pysähtyessä aamiaiselle Chambaan huomasimme myös intialaisten pitävän matkustamisesta. Chaita juodessamme tutustuimme mieheen, joka oli matkalla Ugandaan. Kaksi suomalaista matkallaan kohti Ganges-joen alkulähdettä, pyhää Shivan kotiseutua, toisen tehdessään tietaan Afrikkaan. Maailma on kumma paikka ja Intia kovin hauska!

Yövyimme Uttarkashissa ilmaston käydessä yhä kylmemmäksi ja kylmemmäksi. Viimeistä chaitamme tienposkessa juodessamme saimme kuulla vuorilla vallitsevasta "very conditionista." Emme antaneet moisten puheiden säikäyttää innokkaita jalkojamme ja seuraavana aamuna olimme jälleen bussin hytkeessä ja jytkeessä edeten yhä ylemmäs ja ylemmäs. Matkan varrella tapasimme koiran, joka samosa-miehen mukaan pystyi juoksemaan tiikerin kiinni. What do you know, only in India!

Gangotrin vuoristokylä oli kuin vastapesty kallio. Kylmä ilma tuntui kirkkaalta ja raikkaalta kuuman ja tomuisen Rishikeshin jälkeen. Iloiset intialaisturistit ihmettelivät valkoisia kanssamatkaajiaan ja toivottivat onnea huomiselle trekkaukselle kohti Gaumukhia, lehmän suuta, ja Gangesin jäätikkö lähdettä.


Ohuessa ilmassa vaeltaminen otti koville, mutta 13km trekkauksen jälkeen vuoristoashramissa saatu lounas ja nautittu auringonpaiste oli nautinto vailla vertaa. Herätessämme päiväuniltamme huomasimme tosin epäonneksemme saapuneen tylsyyden ytimeen. Aktiviteetit= Nolla. Mutta ei huolta! Intia ei petä! Illalla löysimme laulavan baban luokse ja linnunradan kuunnellessa löytyi yksinkertaiselle hiljaisuudelle jälleen kaunein tarkoitus.

Kylpeminen Gaumukhin jäisessä virrassa oli jälleen FULL POWER ja keventynein askelin matkasimme alas takaisin Gangotriin ja hiljalleen taas Uttarkashin kautta Rishikeshiin. Tiemme erkanivat tutuilla nurkilla ja nyt kuljen taas omia polkujani. Löydät minut Dharamsalasta, samasta paikasta kuin Tiibetin maanpaossa olevan hallituksen ja Dalai Laman. What can i say.

Intia, olet ihmeellinen

Tänään heräsin kovalta sängyltäni hymyillen. Viikko on takanani ja tunnen oloni hyväksi yhdessä Rishikeshin monista ashrameista. Nousen ja pesen unen silmistäni ja matkaan meditaatio-tunnille. Oranssiin pukeutunut opettajamme myhäilee kaarteelle vahattujen viiksiensä alta. Tänään harjoittelemme hengitysharjoitusten avulla rentotumista ja itsensä tarkastelua kehon ulkopuolelta. Teen harjoitukset, hengitän hitaasti, hengitän nopeasti, mutta kun on aika rentoutua, uppoutua taustamusiikkiin ja nousta oman kehon yläpuolelle kieltäydyn. En suostu. Kehoni on ainoa mitä minulla täällä on. Se on minun kotini vieraassa paikassa, en tahdo lähteä vielä. Käännyn kyljelleni ja tunnen kuinka minuutit tanssivat poskillani. Tunnin loputtua puen päälle ja lähden ulos; päästävä liikkeelle, jotta ajatukset pystyvät hengittämään.

Viikko sitten maanantaina, saavuin Delhiin. Kaupungin melu ja sekamelska saivat minut väsyneeksi. Maatessani hostellini sängyllä kuuntelin kadulta kantautuvia huutoja, torvia ja hajuja ja tunsin haluavani pois täältä, ennen kuin koti-ikävä ennättäisi ovelleni. Samana iltana makoilin hiljaa rätisevässä junassa, kohti pohjoista.

Juna-asemalla odotellessa, seurasin valtaan kaupungin liikkeitä. Auringon lämmpittämillä portailla istuessani sain seuraani Mumbaihin matkaavan perheen. Emme löytäneet yhteistä kieltä, mutta heidän hyväsydämmisyys kertoi enemmän kuin mitä sanat olisivat ikinä voineet saavuttaa. He jakoivat ruokansa kanssani ja perheen äiti antoi vielä muistoksi vielä lähtiessään kaksi ranneregastaan. En osannut tarpeeksi kiittää. Vaikka olemme yksin miljoonien joukossa, näemme toisemme.

Jokainen päivä on oma ihmeensä. Olen tuonut jalkani intiaan ja jatkan talven yli kulkuani tällä mantereella. En pelkää eksyväni, vaikka huomaan vahvan virtauksen vievän pientä ihmistä, tarttuen hiuksiin ja houkutellen mukaansa. Ihmiset ympärilläni vaihtuvat ja muutos tuo uutta peilipintaa. Mutta kirjoitan silti omaa kertomustani ja päätän itse askeleistani. Minne seuraavaksi? Lounasta!

Huomenta

Hei. Olen ihminen. Niin kuin sinäkin. Tai ainakin näin minulle on kerrottu. Olen yksi meistä, yksi muiden joukossa. Niin kuin sinäkin. Näin minä uskon. Vaikka olen yksi, olemme me yhdessä enemmän. Pisara ei tee sadetta, eikä säde paistetta. Olemme kokonaisuus. Sen tähden kirjoitan. Tahdon olla osa tätä kokonaisuutta, kokeilla vahvuuksiani, katsoa kuinka kannattelette minua, jotta voisin vastaavasti kantaa teitä kun polvenne pettävät. Minulla ei ole paljon annettavaa, mutta tahdon antaa osan ajatuksistani, viipaleen ajastani, hetken hengityksestäni ja tovin toivostani.

Vaikka selkäni on suora ja kaulani korkea, minäkin pelkään joskus. Olen ujo. Olen jänishousu. Luon tieni varrelle umpikujia, joiden pimeyttä pelkään uskaltamatta katsoa niiden syvyyteen. Väitän tietäväni seinän olevan edessäni. Väitän tuntevani tiilien kovan kylmyyden, vaikka todellisuudessa en sitä näe. Minulla on silmät kiinni ja jalat ristissä. Luon itselleni umpikujan, tietämättä tien perällä olevasta kapeasta ilmaventtiilistä jonka lävitse pystyn puhjahtamaan toiselle puolen, tai paloportaista joita kiivetä sinämien ylitse. En katso, en liiku, en hengitä, vaan peräännyn.

Onneksi en ole valaistulla kadullani yksin. Kuljen ystävä rinnallani, ystävä joka näkee hölmön pelkoni ja kuorii sormet silmitäni ja rohkaisee poikkeamaan yhteiseltä polultamme ja ottamaan selvää omasta tiestäni. Astun siis kujalle. Viileät seinät huokuvat inhoa ja kylmyyttä. Silmieni tottuessa hämärään, huomaan roskalaatikkoon nojaavan hahmon; toinen jänishousu! Hän on paennut suuren kadun kulkijoita, sinne minne minäkin olen matkalla; kapeille kujille, kattokäytäville ja viemäriputkiin. Annan hänelle tilaa seurata minua tai jättää seuraamatta. Sillä ei ole väliä, sillä edessäni ei ole umpikuja, vaan hieman kapeampi käännös; pieni mutka matkassa. Onneksi vauhtini ei ole suuri.