Seuraan puluja katolta

Järven reunalla
altaiden väliin jäävällä kivetyksellä
suuri lintuparvi kerääntyy yhteen
painaa harmaat sulkansa toisiaan vasten
samaa kohtaa nokkien he muodostavat
mustan aukon ruskean maan keskelle.
Sadat nokat nokkivat pieniä muruja
kiviseltä lautaseltaan.

Kunnes yksi säikähtää
kaikki kauhistuvat.
Tyynestä järvestä huolimatta
          harmaa myrskypilvi nousee
          siipiään naksautellen ilmaan.
          He kiitävät valkoisten kattojen yli
          temppelien ja kellojen yli
         siivillään ilmassa
          heiajstuksina järven pinnalla

Kuin sopimuksesta he kaartavat ympyrän
      vain palatakseen samaan paikkaan
      aivan kuin uuteen.

Siipikansalle taivas on rajaton
ilman polkuja, toisten teitä ja umpikujia.
Silti he palasivat takaisin.
Apinat ja ihmiset seuraavat lintujen kulkua
kateellisina kahlittuina maahan
Kattoterasseilta ja kaduilta liitoa katsellen,
silti samaa onnea etsien.
Turvaa ja lämpöä,
mutta myönnettäköön, että rakkaudesta ja linnuista en oikeastaan paljoakaan tiedä.

Leijasta

Auringon lasku on ohi
saavuin järvelle liian myöhään
saavuin liian kiukkuisena

Hiljaisuudessa ennen tablojen laulua
näen yhden Leijan liitävän järven yllä
joku on katkaissut hänen köyden

Tuuli on tyyntynyt
hän vaappuu vapaana puolelta toiselle
ilman omistajaa
hän ei teidä minne mennä
Leija on unohtanut kuinka lentää

Haukkoen henkeään hän yrittää vielä liitää
mutta on jo maan orja
eikä taivaan lahja

hitaasti
ääneti

hän lähestyy peilipintaa
surullisen kaunis näky
tämän minä tulin katsomaan

Koskien kärjellään vettä
hän kaatuu kasvoilleen
ja katoaa varjoihin
vain pienet vesirenkaat laulavat
pienelle paperi muistolle

En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Salaisia puutarhoita

Kolmannen kerran saavun takaisin Pushkariin. Muutama päivä Bundissa, pitkät tunnit bussissa... Seison kattoterassilla ja katson edessäni aukeavaa maisemaa; vuoria joiden huipuilla pienet temppelit istuvat, järveä joka kylmän yön jälkeen sinisenä kimmeltää ja iloisia ystäviä ympärilläni. Yllätyn kaupungin kauneutta yhä uudestaan.

Istun tutun järven laidalla. Varjossa olevat kiviportaat ovat kylmät istua, auringon lämmittämät liian kuumat edes kävellä. Silti jään tähän, vaikka vain kirjoittamaan pienet terveiset maailmalle. Olen takaisin tutussa paikassani, silti löydän uusia aarteita päivittäin. Eilen palatessani vuoren päällä olevalta Savatri -temppeliltä huomasin kivimuurin takana salaisen puutarhan; ruusupelto. Kuuma päivä paistaa selkääni, mutta silti pysähdyn. Miksen ole huomannut tätä aikaisemmin! Puutarha on pieni ja hiljainen. Punaiset ruusut nuokkuvat oksillaan, väsyneinä ja painavina. He nukkuvat kenties sadatta vuottaan odottaen, jonkun heidät poimivan. Pensaiden lomassa liikkuu nainen jolla on keltainen sari. Keltaista käyttävät naiset joilla on lapsia. Hänellä on lapsia ja kaunis ruusutarha.

Muutama päivä sitten vierailin Brahma temppelissä. Temppelin ulkopuolella on aina kiivas tunnelma intialaisten turistien saapuessa suurin ryhmin maailman ainoaan Brahma temppelin. On aamupäivä ja harhailen unelmoiden kohti rappusia, kunnes poika kadun varella olevasta kojusta herättää minut. "Here! Leave your shoes here, and wash your hands." Hän kaataa vettä käsilleni pienestä pullosta. Nyt olen valmis temppeliin. "Oh wait!" Hän ojentaa minulle kauniin, vasta poimitun ruusun: "this is for you, not for God."


Tänään olin matkalla Funky Monkey -kahvilaan kirjoittaakseni äidille sähköpostia. Jostain syystä kävelenkin terassin ohi ja kuljen järvelle. En kuljekaan tuttua reittiä, vaan jatkan suoraa paikasta, josta yleensä käännyn oikealle. Nuorukainen leijarullien kanssa saapuu samalle kujalle pyörällään. Kysyn häneltä reittiä järvelle ja hän osoittaa minulle portin, mutta mielenkiintoni on jo muualla. Tien päässä on rautaportti, jonka takana näen vihreän puutarhan. Vihreyden keskellä pienet punaiset huulet nauravat auringolle. Hmmm! Tätähän minä etsin! En nettiä ja pikakahvia, vaan uutta salaista puutarhaa. Viivyn hetken ja kävelen ulos järven äärelle. Ghatin varjossa saddhu soittaa bambuhuilulla pehmeitä säveliä ja tapaamani nuorukainen lennättää paperileijaa. Tähä istun ja tässä kirjotan muutaman sanan pienestä päivästäni.

Jos sormien sijasta minulla olisi siveltimiä

Istun Amenabadin bussipysäkin kupeessa. Katson kuinka pieni mies keittää chaita. Vain taivas tietää kuinka monetta kertaa. Hänen teensä on hyvää, sopivasti sokeria. Parasta pitkään aikaan, itse asiassa. Tahtoisin piirtää tämän tunnelman, mutta en osaa. Kuvata kuinka hän nostaa chaita suurella kauhalla ja laskee korkealta takaisin kattilaansa. Valuva chai on kuin ohut harso juoksevaa kangasta, jonka läpi laskeva aurinko kimmeltää. Tämä on lempiaikani päivästä; hetket enne auringonlaskua jolloin valo on kaikista pehmeintä ja kultaisinta.

Toisella puolellani limumies puristaa pieniä sitruunoita puukapuloillaan. Hänen pöydällään on suuri jääkuutio. Kuution sisällä on jäätyneen veden synnyttämä säikeiden kuvio, jonka tahtoisin piirtää, mutten usko osaavani. Hänen pöytänsä reunalla on lasipulloja siistissä rivissä. Ne muistuttavat minua mummon mehupulloista. Pullojen sisällä on jotain keltaista. Tahtoisin maistaa, mutten uskalla.

Tämän tahtoisin kuvata
auringon laskun jälkeen joen pinta
on kuin paksua mustetta, jolla varjot lipuvat
Jokiveneen pitkä moottori keinuu kuvajaisensa päällä kuin haamu, atma
mutta hiljaa
ilman ketjuja ja kahleita
ilman kauhua,
kuitenkaan olematta todellinen
pelkkä heijastus