Istun Amenabadin bussipysäkin kupeessa. Katson kuinka pieni mies keittää chaita. Vain taivas tietää kuinka monetta kertaa. Hänen teensä on hyvää, sopivasti sokeria. Parasta pitkään aikaan, itse asiassa. Tahtoisin piirtää tämän tunnelman, mutta en osaa. Kuvata kuinka hän nostaa chaita suurella kauhalla ja laskee korkealta takaisin kattilaansa. Valuva chai on kuin ohut harso juoksevaa kangasta, jonka läpi laskeva aurinko kimmeltää. Tämä on lempiaikani päivästä; hetket enne auringonlaskua jolloin valo on kaikista pehmeintä ja kultaisinta.
Toisella puolellani limumies puristaa pieniä sitruunoita puukapuloillaan. Hänen pöydällään on suuri jääkuutio. Kuution sisällä on jäätyneen veden synnyttämä säikeiden kuvio, jonka tahtoisin piirtää, mutten usko osaavani. Hänen pöytänsä reunalla on lasipulloja siistissä rivissä. Ne muistuttavat minua mummon mehupulloista. Pullojen sisällä on jotain keltaista. Tahtoisin maistaa, mutten uskalla.
Tämän tahtoisin kuvata
auringon laskun jälkeen joen pinta
on kuin paksua mustetta, jolla varjot lipuvat
Jokiveneen pitkä moottori keinuu kuvajaisensa päällä kuin haamu, atma
mutta hiljaa
ilman ketjuja ja kahleita
ilman kauhua,
kuitenkaan olematta todellinen
pelkkä heijastus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti