But see, you are a free spirit, Ystäväni sanoo minulle kertoessani jatkavani matkaani seuraavana päivänä. Olen ollut viikon Intiassa ja jo nyt tunnen tietäväni mikä tulee määräämään matkani suunnan; sieluni, joka tahtoo lentää.
Saavuin Intiaan vetääkseni itseni ulos maailmasta, jonka tunsin tukahduttavani minut. Vein itseni kaaoksen keskelle, myrskyn silmään löytääkseni suuntani ilman kompassia. Matkustin niin paljon, näin niin paljon ja tunsin niin paljon ja niin monta eri asiaa, että vasta nyt todella ymmärrän mitä tein itselleni. Oliko se järkevää? Tuskin, mutta oliko se sen arvoista? Ehdottomasti. Tahtoisin elää kaiken uudestaan.
Matkalla ollessa matkustaminen on normaalia; kaikki muutkin ovat omilla reissuillaa, olet yksi monien monien joukossa. Ajat ja ympäristöt muuttuvat yhdessä yössä, muutamissa tunneissa; miksi murehtia mennyttä tai tulevaa kun niiden muuttujat eivät ole käsissämme. Kahdeksan kuukautta on pitkä aika viettää lentäen, mutta vielä pidempi aika vankilassa. Nyt kertoessani tarniaani minut jo ennestään tunteneille, tunnen kaiken kuulostavan kovin kummalliselta, en tunnista omaa ääntäni. Yritänkö kuvailla värejä sokealle, ovatko nämä kertomukset totta ollenkaan. Välillä tuntuu etten ole varma enää itsekään.
Makaan omassa sängyssäni Mäntytiellä. On hiljaista. On pimeää. On lämmintä ja mukavaa. En ole ollut täällä kovin pitkään aikaan. En tiedä mitä tunnen, en onnea en surua. Kenties pelkkää tyhjyyttä. Luomieni alla näen kartan joka seuraa kulkemaani polkua. Itken ja nukahdan pian.
Aurinko nousee aivan kuin muuallakin maailmassa. Mutta tätä aurinkoa en seuraa samalla tavalla kuin aiemmin. Täällä minulla on kello. Pukeudun vanhoihin vaatteisiini taistellen lempihameeni ylitsepursuavan vaatekaappini kätköistä. Kahdeksan kuukauden kotini ja kätköni, yksi rinkka, nojaa seinää vasten puoliksi perattuna. Lähden Kallioon vanhalla pyörälläni. Kadut ovat kumman autioita ja värit ihmeellisen kirkkaat. Kovin mielenkiintoinen tämä uusi paikka, Helsinki.
Suuret suorat talot hohtavat hillittyjä värejään sinistä taivasta vasten. Siistit ikkunat valkoisine karmeineen heijastavat taivaalla leijuvia pumpulipilviä. Kauniit autot koristavat virheettömiä teitä kuin helminauhat korealla kaulalla. Kumpa minulla olisi kamera mukana. Poljen tuttuja reittejä, mutta tunnen olevani näkymätön. Kukaan ei tiedä minun olevan täällä, olen kaikille pelkkä hahmo kadulla, ohimenevä ilmestys, en ehkä totta ollenkaan.
On keskipäivä ja niin hiljaista. Missä kaikki ihmiset ovat? Katselen kaupunkia ja ihmettelen sen autiota tilaa, onko täällä ollut kulkutauti tai kansanvaellus. Mannerheimintiellä kävelee kourallinen ihmisiä. Missä te olette? Siellä suurissa taloissanne tai hohtavissa autoissane? Kovin on jännä paikka tämä Helsinki.
Aivan kuin muuallakin maailmassa, elämä jatkuu päivästä päivään. Ainoastaan tämän elämän minä tunnen entuudestani, tai ainakin luulin tuntevani. Nyt kuljen kadulla ja tahdon pysähtyä ottamaan kuvan päiväkaljaansa juovista ystävistä, pohdin katukuvan väljyytä ja vihreitä puita, jotka huojuvat tuulessa. Samaan palloon mahtuu niin monta puolta. Matkani jatkuu yhä edelleen.
Elän Helsingin hetkessä. Annan kaupungin muistojen pyyhkiä ylitseni pehmeänä aaltona. Olemme jälleen yhdessä, minä ja synnyinkaupunkini. Koti tämä ei enää ole, kotini on jossain muualla; se on täällä Annassa. Olen löytänyt niin monta kotia, etten enää tiedä minne kuulun. Olen antanut kaiken pois tai pikemminkin kotini on viety minulta. Olen nähnyt ettei sellaista olekaan, vaikka kovin koitamme niin itsellemme uskotella. Mitä minulle on jäänyt on vain olemassa tässä, koti on tässä.
Olen kaivannut Suomea ja kaivannut perhettäni ja ystäviäni. Nyt huomaan kaivanneeni ymmärrystä ja turvaa. Olen kaivannut rauhaa ja hiljaisuutta, mutta myös löytänyt sen itsestäni. En voi saada sitä paikasta, enkä ihmisiltä, sen on tultava minusta. Mutta Helsinki, silti hiljaisuudessasi ja puhtaudessasi olet minulle rakas, olet minun sininen kesäyö ja hidas auringonlasku lempeän päivän jälkeen. Kotimatkalla pysähdyn Pitkän sillan ylle. Saksalaispariskunta kävelee minua vastaan ja mieleni tekee jutella heidän kanssaan. Annan heidän jatkaa rauhassa mutta jään reunalle nojaamaan. Rantaa reunustaa vihreä puuaalto, kaupunki hehkuu yltä ja päältä sinistä illan valoa. Ensimmäinen päiväni Helsingissä.
Saavuin Intiaan vetääkseni itseni ulos maailmasta, jonka tunsin tukahduttavani minut. Vein itseni kaaoksen keskelle, myrskyn silmään löytääkseni suuntani ilman kompassia. Matkustin niin paljon, näin niin paljon ja tunsin niin paljon ja niin monta eri asiaa, että vasta nyt todella ymmärrän mitä tein itselleni. Oliko se järkevää? Tuskin, mutta oliko se sen arvoista? Ehdottomasti. Tahtoisin elää kaiken uudestaan.
Matkalla ollessa matkustaminen on normaalia; kaikki muutkin ovat omilla reissuillaa, olet yksi monien monien joukossa. Ajat ja ympäristöt muuttuvat yhdessä yössä, muutamissa tunneissa; miksi murehtia mennyttä tai tulevaa kun niiden muuttujat eivät ole käsissämme. Kahdeksan kuukautta on pitkä aika viettää lentäen, mutta vielä pidempi aika vankilassa. Nyt kertoessani tarniaani minut jo ennestään tunteneille, tunnen kaiken kuulostavan kovin kummalliselta, en tunnista omaa ääntäni. Yritänkö kuvailla värejä sokealle, ovatko nämä kertomukset totta ollenkaan. Välillä tuntuu etten ole varma enää itsekään.
Makaan omassa sängyssäni Mäntytiellä. On hiljaista. On pimeää. On lämmintä ja mukavaa. En ole ollut täällä kovin pitkään aikaan. En tiedä mitä tunnen, en onnea en surua. Kenties pelkkää tyhjyyttä. Luomieni alla näen kartan joka seuraa kulkemaani polkua. Itken ja nukahdan pian.
Aurinko nousee aivan kuin muuallakin maailmassa. Mutta tätä aurinkoa en seuraa samalla tavalla kuin aiemmin. Täällä minulla on kello. Pukeudun vanhoihin vaatteisiini taistellen lempihameeni ylitsepursuavan vaatekaappini kätköistä. Kahdeksan kuukauden kotini ja kätköni, yksi rinkka, nojaa seinää vasten puoliksi perattuna. Lähden Kallioon vanhalla pyörälläni. Kadut ovat kumman autioita ja värit ihmeellisen kirkkaat. Kovin mielenkiintoinen tämä uusi paikka, Helsinki.
Suuret suorat talot hohtavat hillittyjä värejään sinistä taivasta vasten. Siistit ikkunat valkoisine karmeineen heijastavat taivaalla leijuvia pumpulipilviä. Kauniit autot koristavat virheettömiä teitä kuin helminauhat korealla kaulalla. Kumpa minulla olisi kamera mukana. Poljen tuttuja reittejä, mutta tunnen olevani näkymätön. Kukaan ei tiedä minun olevan täällä, olen kaikille pelkkä hahmo kadulla, ohimenevä ilmestys, en ehkä totta ollenkaan.
On keskipäivä ja niin hiljaista. Missä kaikki ihmiset ovat? Katselen kaupunkia ja ihmettelen sen autiota tilaa, onko täällä ollut kulkutauti tai kansanvaellus. Mannerheimintiellä kävelee kourallinen ihmisiä. Missä te olette? Siellä suurissa taloissanne tai hohtavissa autoissane? Kovin on jännä paikka tämä Helsinki.
Aivan kuin muuallakin maailmassa, elämä jatkuu päivästä päivään. Ainoastaan tämän elämän minä tunnen entuudestani, tai ainakin luulin tuntevani. Nyt kuljen kadulla ja tahdon pysähtyä ottamaan kuvan päiväkaljaansa juovista ystävistä, pohdin katukuvan väljyytä ja vihreitä puita, jotka huojuvat tuulessa. Samaan palloon mahtuu niin monta puolta. Matkani jatkuu yhä edelleen.
Elän Helsingin hetkessä. Annan kaupungin muistojen pyyhkiä ylitseni pehmeänä aaltona. Olemme jälleen yhdessä, minä ja synnyinkaupunkini. Koti tämä ei enää ole, kotini on jossain muualla; se on täällä Annassa. Olen löytänyt niin monta kotia, etten enää tiedä minne kuulun. Olen antanut kaiken pois tai pikemminkin kotini on viety minulta. Olen nähnyt ettei sellaista olekaan, vaikka kovin koitamme niin itsellemme uskotella. Mitä minulle on jäänyt on vain olemassa tässä, koti on tässä.
Olen kaivannut Suomea ja kaivannut perhettäni ja ystäviäni. Nyt huomaan kaivanneeni ymmärrystä ja turvaa. Olen kaivannut rauhaa ja hiljaisuutta, mutta myös löytänyt sen itsestäni. En voi saada sitä paikasta, enkä ihmisiltä, sen on tultava minusta. Mutta Helsinki, silti hiljaisuudessasi ja puhtaudessasi olet minulle rakas, olet minun sininen kesäyö ja hidas auringonlasku lempeän päivän jälkeen. Kotimatkalla pysähdyn Pitkän sillan ylle. Saksalaispariskunta kävelee minua vastaan ja mieleni tekee jutella heidän kanssaan. Annan heidän jatkaa rauhassa mutta jään reunalle nojaamaan. Rantaa reunustaa vihreä puuaalto, kaupunki hehkuu yltä ja päältä sinistä illan valoa. Ensimmäinen päiväni Helsingissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti