Nousen skootterin selästä ja katson pientä valkeaa bungalowia. "Welcome to Freedom home," hän sanoo ja avaaa puisen porttinsa. Miltä tuntuu elämä Thaimaassa off season aikaan, hyvältä.
Koh Chang on kovin hiljainen. Saarella on enemmän paikallisia kuin turisteja ja nautin siitä. Ravintolat ovat aavemaisen tyhjillään, tasasaisten aaltojen murina kaikuu luksushotellejen seinillä. Suuri juliste lupaa Extravaganzaa juhlaa. Lauantai tulee ja menee, extravaganzaa saamme odottaa ensikauteen.
Katson merta ja tunnen olevani vapaa. Vietin viisi päivää Cambodia Kampotissa, kauniissa jokikaupungissa. Näin auringon nousevan vastarannalla punaista tulta hehkuen, näin sen laskevan värjäten taivaan neljällä eri siveltimen sävyllä. Mutta taivaasta huolimatta kateseeni lasketui aina vastarannalle.
Cambodiassa vietin paljon aikaa itsekseni. Huomasin tarvitsevani sitä, huomasin sen olevan hyväksi minulle. Yksin reissatessa huomaan tiettyjen asioiden vievän kovin paljon energiaa ja suurin niistä on toisten odotukset ja tarve miellyttää toista. Liian monta kertaa olen tuntenut ihmisten takertuvan minuun ja jatkuva pyristely vapauteen vie niin paljon voimia. On rasittavaa huomata omien energioiden valuvan hukkaan joutuessa säilyttämään oma vapaus kuin väkisin. Päätin luottaa omiin jalkoihini ja vuokrasin oman pyörän ja poljin omaa vauhtiani. Paras päätös pitkään aikaan.
Ajelen hitaasti kyläpolkuja, väistelen suuria kuoppia hiekkatiellä, on kuin joku olisi tahallaan kaivanut tien täyteen täydellisen pyöreitä kuoppia. Ihmiset tervehtivät minua iloisesti matkatessani heidän pihojen poikki, iltapäiväaurinko on pehmeä, mutta peitän silti hartiani ja pääni huivilla. Paikalliset kulkevat kokopitkissä vaatteissa, aurinkoa ei tarvitse erikseen palvoa sen polttaessa maata ja sen kansaa säälimättä. On kuuma.
Kampotissa sain rauhassa elää omaan rytmiini aina auringon noususta auringon laskuun. Opin tuntemaan paikallisen torin ja paikalliset markkinat. Kävin kalassa kauniin nuoren äidin, Sariin, kanssa ja istuskelin pitkät tovit hänen kuistillaan jokea katsellen ja hänen pientä poikaa kaitsen. "Anna, you take baby, I go house," näin jäin lapsen kanssa kahen seuraamaan toisen ponnisteluita nousta omille pullukka jaloilleen. Auttaessani pienen sankarin pystyyn hehkuivat hänen pyöreät kasvot maailman valloittajan onnea. Tanssiaskelia ottaen ja käsillään tukea haparoiden hän harjoitteli omia voimiaan ja nauroi pienelle suurelle onnelleen.
Maailman lapset ovat kovin erilaisia. Täällä lapset pitävät huolta toisistaan, isosisko kantaa pikkusiskoaan lanteillaan ja kylän lapset viettävät yhdessä päivät, seikkaillen pihalta pihalle ja veneeltä veneelle. Välillä itketään, mutta yleensä nauretaan, ollaan ja ihmetellään. Lapset ovat osa elämää, toisin kuin lännessä, missä lapsi kulkee aikuisten mukana rattaissa, istuen kummallisen huomion keskellä odottaen viihdettä ja ajan viettoa. Muistan seuranneeni Euroopan eräässä puistossa lasten leikkiä; he mäiskivät ja hakkasivat toisiaan, jokainen itki vuorollaan ja pakeni äidin selän taakse, sai läimäyksen kengänpohjasta, itki hieman lisää kunnes jotain uutta jänittävää tapahtui ja itkemisen vuoro vaihtui toiseen. Lapsi on terve kun se leikkii, sanotaan. Aikaa ollessa rajattomasti ja suojelevia silmiä kylä täynnä lapset ovat lapsia ja oppivat huolehtimaan itsestään, mutta samalla myös toisistaan. Ihmiset luottavat toisiinsa, sillä he ovat perhettä. Minä istun tämän naisen lapsen kanssa, käyn hänen kanssaan kalassa ja syön hänen perheensä kanssa. Meillä on tuskin yhteistä kieltä, mutta nyt meillä on yhteinen elämä.
Koh Chang on kovin hiljainen. Saarella on enemmän paikallisia kuin turisteja ja nautin siitä. Ravintolat ovat aavemaisen tyhjillään, tasasaisten aaltojen murina kaikuu luksushotellejen seinillä. Suuri juliste lupaa Extravaganzaa juhlaa. Lauantai tulee ja menee, extravaganzaa saamme odottaa ensikauteen.
Katson merta ja tunnen olevani vapaa. Vietin viisi päivää Cambodia Kampotissa, kauniissa jokikaupungissa. Näin auringon nousevan vastarannalla punaista tulta hehkuen, näin sen laskevan värjäten taivaan neljällä eri siveltimen sävyllä. Mutta taivaasta huolimatta kateseeni lasketui aina vastarannalle.
Cambodiassa vietin paljon aikaa itsekseni. Huomasin tarvitsevani sitä, huomasin sen olevan hyväksi minulle. Yksin reissatessa huomaan tiettyjen asioiden vievän kovin paljon energiaa ja suurin niistä on toisten odotukset ja tarve miellyttää toista. Liian monta kertaa olen tuntenut ihmisten takertuvan minuun ja jatkuva pyristely vapauteen vie niin paljon voimia. On rasittavaa huomata omien energioiden valuvan hukkaan joutuessa säilyttämään oma vapaus kuin väkisin. Päätin luottaa omiin jalkoihini ja vuokrasin oman pyörän ja poljin omaa vauhtiani. Paras päätös pitkään aikaan.
Ajelen hitaasti kyläpolkuja, väistelen suuria kuoppia hiekkatiellä, on kuin joku olisi tahallaan kaivanut tien täyteen täydellisen pyöreitä kuoppia. Ihmiset tervehtivät minua iloisesti matkatessani heidän pihojen poikki, iltapäiväaurinko on pehmeä, mutta peitän silti hartiani ja pääni huivilla. Paikalliset kulkevat kokopitkissä vaatteissa, aurinkoa ei tarvitse erikseen palvoa sen polttaessa maata ja sen kansaa säälimättä. On kuuma.
Kampotissa sain rauhassa elää omaan rytmiini aina auringon noususta auringon laskuun. Opin tuntemaan paikallisen torin ja paikalliset markkinat. Kävin kalassa kauniin nuoren äidin, Sariin, kanssa ja istuskelin pitkät tovit hänen kuistillaan jokea katsellen ja hänen pientä poikaa kaitsen. "Anna, you take baby, I go house," näin jäin lapsen kanssa kahen seuraamaan toisen ponnisteluita nousta omille pullukka jaloilleen. Auttaessani pienen sankarin pystyyn hehkuivat hänen pyöreät kasvot maailman valloittajan onnea. Tanssiaskelia ottaen ja käsillään tukea haparoiden hän harjoitteli omia voimiaan ja nauroi pienelle suurelle onnelleen.
Maailman lapset ovat kovin erilaisia. Täällä lapset pitävät huolta toisistaan, isosisko kantaa pikkusiskoaan lanteillaan ja kylän lapset viettävät yhdessä päivät, seikkaillen pihalta pihalle ja veneeltä veneelle. Välillä itketään, mutta yleensä nauretaan, ollaan ja ihmetellään. Lapset ovat osa elämää, toisin kuin lännessä, missä lapsi kulkee aikuisten mukana rattaissa, istuen kummallisen huomion keskellä odottaen viihdettä ja ajan viettoa. Muistan seuranneeni Euroopan eräässä puistossa lasten leikkiä; he mäiskivät ja hakkasivat toisiaan, jokainen itki vuorollaan ja pakeni äidin selän taakse, sai läimäyksen kengänpohjasta, itki hieman lisää kunnes jotain uutta jänittävää tapahtui ja itkemisen vuoro vaihtui toiseen. Lapsi on terve kun se leikkii, sanotaan. Aikaa ollessa rajattomasti ja suojelevia silmiä kylä täynnä lapset ovat lapsia ja oppivat huolehtimaan itsestään, mutta samalla myös toisistaan. Ihmiset luottavat toisiinsa, sillä he ovat perhettä. Minä istun tämän naisen lapsen kanssa, käyn hänen kanssaan kalassa ja syön hänen perheensä kanssa. Meillä on tuskin yhteistä kieltä, mutta nyt meillä on yhteinen elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti