Poljen pyörälläni läpi paikkojen, jotka tunnen. Tämä on ollut lapsuuteni, tämä on kasvattanut minut aikuiseksi. Nämä seinät ovat olleet tarhani, nämä puut ovat olleet kirkkoni katto jo pitkään.
Lähdin matkaan kuin eilen. Kerrotte minulle talven tapahtuneen, mutta näytätte silti samalta. En tiedä uskoako teitä vai ei. Aika ei ole voinut kulua samalla lailla kuin minun aikani poissa täältä. Voin laskea päivät viime vuoteen, milloin lähdin. Voin mitata ajan, joka kului, joka kellotaulullani juoksi. Voin merkta jokaisen minuutin, jokaisen sekunnin, mutten voi mitata tunteita. En voi mitata muistojani, jotka värittävät tätä matkaa. Koko ajan tunsin olevani perillä. Tiesin että tämä matka tuo minut lähemmäksi itseäni, lähemmäksi omaa tahtoani. Sitä mikä siitä ikinä voi olla todellista.
En tahdo palata samaan pyörremyrskyyn tänne Suomeen. Tahdon olla Suomessa kotona, tahdon olla yhtä rauhassa itsessäni näillä tyhjillä kirkkailla kaduilla, aivan kuin olin rauhassa valuvan kaaoksen keskellä. Tahdon olla puhtaampi kuin loistavat seinät ympärilläni. Tahdon rakastua tähän kaupunkiin ja näihin ihmisiin niin kuin rakastuin Keniaan, Intiaan, Laosiin,Cambodiaan ja Thaimaahan. Niin kuin rakastuin maailmaan.
Mailla on ihmisten kasvot, heillä on ihmisten sydän. He jakavat hengityksemme, jakavat pulssimme. Poljen Alppipuistosta pitkän sillan yli keskustaan. Vaihdan maisemaa tuntemani kaupungin sisällä. Kuljen hellistä suudelmista nyrkkien alle, vehreästä puistosta kuivien katukiven keskelle. Korkeat korot lyövät maahan tahtia, en välitä. Se ei ole minun tanssini. Poljen kaiken tämän ohi, tutustun tähän paikkaan uudestaan, tiedän ettei minun ole pakko tulla tänne takaisin, voin aina lähteä. Tahdon tehdä tästä kaupungista vaatteeni, kauneimman koruni. Tahdon olla sen sateissa, sen myrksyissä ja veden jälkeisissä pilvissä.
Asettua aloilleen, myöntäen itselleen ettei tausta ikkunan takana muutu huomenna. Aamut jolloin syöt eilisten kestejen salaatteja, vaikka ne maistuvat jo vanhalta nahkalta. Päivät jolloin selaat ajatuksissasi Hesaria, koska et aamulla jaksanut maailman liikennettä lukea. Tulen elämään iltoja toisten kanssa, jakaen yöt, jakaen aikani suunnitellen hetket huolella, tai jos ei huolella niin rauhalla ja rakkaudella.
Perheeni oli minua kentällä vastassa. Painoin olkani äidin kainaloon. Olin jälleen hänen pikku tyttönsä. Olin poissa, mutta palasin. Palasin terveenä pitkän talven jälkeen. Olen yrittänyt punnita tekojani, olen yrittänyt pohtia teinkö väärin vai teinkö oikein, antautuessanii Afrikkaan, Intiaan ja Aasiaan. Paikat kartalla, jotka saavat sydämeni lyömään eri tavalla. Tunnutte olevan niin kaukana. Tunnutte olevan erillisiä elämiä omassa kirjassani. Ihon alle kirjoitettuja tarinoita elämästä, jonka elin. Helsinki, hiekan värisillä seinilläsi roikkuvat niin monet vuodet. Kuinka jaksat niitä kantaa.
Lähdin matkaan kuin eilen. Kerrotte minulle talven tapahtuneen, mutta näytätte silti samalta. En tiedä uskoako teitä vai ei. Aika ei ole voinut kulua samalla lailla kuin minun aikani poissa täältä. Voin laskea päivät viime vuoteen, milloin lähdin. Voin mitata ajan, joka kului, joka kellotaulullani juoksi. Voin merkta jokaisen minuutin, jokaisen sekunnin, mutten voi mitata tunteita. En voi mitata muistojani, jotka värittävät tätä matkaa. Koko ajan tunsin olevani perillä. Tiesin että tämä matka tuo minut lähemmäksi itseäni, lähemmäksi omaa tahtoani. Sitä mikä siitä ikinä voi olla todellista.
En tahdo palata samaan pyörremyrskyyn tänne Suomeen. Tahdon olla Suomessa kotona, tahdon olla yhtä rauhassa itsessäni näillä tyhjillä kirkkailla kaduilla, aivan kuin olin rauhassa valuvan kaaoksen keskellä. Tahdon olla puhtaampi kuin loistavat seinät ympärilläni. Tahdon rakastua tähän kaupunkiin ja näihin ihmisiin niin kuin rakastuin Keniaan, Intiaan, Laosiin,Cambodiaan ja Thaimaahan. Niin kuin rakastuin maailmaan.
Mailla on ihmisten kasvot, heillä on ihmisten sydän. He jakavat hengityksemme, jakavat pulssimme. Poljen Alppipuistosta pitkän sillan yli keskustaan. Vaihdan maisemaa tuntemani kaupungin sisällä. Kuljen hellistä suudelmista nyrkkien alle, vehreästä puistosta kuivien katukiven keskelle. Korkeat korot lyövät maahan tahtia, en välitä. Se ei ole minun tanssini. Poljen kaiken tämän ohi, tutustun tähän paikkaan uudestaan, tiedän ettei minun ole pakko tulla tänne takaisin, voin aina lähteä. Tahdon tehdä tästä kaupungista vaatteeni, kauneimman koruni. Tahdon olla sen sateissa, sen myrksyissä ja veden jälkeisissä pilvissä.
Asettua aloilleen, myöntäen itselleen ettei tausta ikkunan takana muutu huomenna. Aamut jolloin syöt eilisten kestejen salaatteja, vaikka ne maistuvat jo vanhalta nahkalta. Päivät jolloin selaat ajatuksissasi Hesaria, koska et aamulla jaksanut maailman liikennettä lukea. Tulen elämään iltoja toisten kanssa, jakaen yöt, jakaen aikani suunnitellen hetket huolella, tai jos ei huolella niin rauhalla ja rakkaudella.
Perheeni oli minua kentällä vastassa. Painoin olkani äidin kainaloon. Olin jälleen hänen pikku tyttönsä. Olin poissa, mutta palasin. Palasin terveenä pitkän talven jälkeen. Olen yrittänyt punnita tekojani, olen yrittänyt pohtia teinkö väärin vai teinkö oikein, antautuessanii Afrikkaan, Intiaan ja Aasiaan. Paikat kartalla, jotka saavat sydämeni lyömään eri tavalla. Tunnutte olevan niin kaukana. Tunnutte olevan erillisiä elämiä omassa kirjassani. Ihon alle kirjoitettuja tarinoita elämästä, jonka elin. Helsinki, hiekan värisillä seinilläsi roikkuvat niin monet vuodet. Kuinka jaksat niitä kantaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti