Phnom Phen

 1. päivä

Eksyin! Pitkästä aikaa kuljen kartan armoilla, suuren betoniviidakon keskellä. Auringon säteet eivät yllä saastuneen kaupungin kaduille, mutta lämpö tukahduttaa silti. Tunnen asfaltin hehkuvan kuumuutta, tunnen kuinka taivas kerää itseensä sähköä ja pianavaa sadetta, minä hetkenä hyvänsä, pian, pian, minä aukean ja huuhdon teidät tieheni.

Phnom Phen ei anna armoa. Kaupunki on suuri ja kaoottinen kakofonian keskus. Yli katujen reunojen valuvan torin, loikin kuin kiveltä kivelle. Ei saa koskea maahan. Väistellen, vetäytyen ja liukastellen kuljen ihmisten välissä. Näen temppelin torin päässä. Rantaudun porttien sisälle puiden varjoon ja katson karttaani. Minne olenkaan tullut, mikä on tämä kaupunki, joka nielaisi minut kokoanna.

Väsyttää ja hämmentää, mutta samalla janoan palata ulkona ryöppyäviin aaltoihin. Päätän jatkaa. Kuljen rantabulevardilla. "Tuk tuk ladyy!!" "Motorbike Ladyy!!" "Excuse me Miss!!"

Vierelleni ajaaa moottoripyörä. Katson miestä pyörässä; hänellä on kalastajanhattu, jossa taitaa lukea Cambodia. Hänellä on kauniit hampaat, mietin ovatko ne posliinia. Hänen ränsistynyt pyöränsä selässä on suuri kori täynnä mangoja.

-Mango, ladyy?! Very good, very seet, very cheap!
- No thank You! vastaan hymyille. Kävelen mukamas päättäväisesti eteenpäin. Nostan kantamaani pussia ja näytän jo aijemmalta torilta ostamiani hedelmiä.
- Already have, hymyilen miehelle ja tavallaan toivoisin etten olisi ostanut mangoja hetki sitten.
- Where are you from? Mies mangojen edessä vastaa.

En voi olla paljastamatta huvitustani; Mango Mies seuraa minua.

- Finland, vastaan pysähtymättä.
Välillä vilkaisen häntä, vaikka yritän olla katsomatta. En voi uteliaisuudelleni mitään.
Mies näyttää kovin hämmentyneeltä. Hän ei taida tietää mikä Phinland on tässä maailmassa.

- Name! Your name? hetkeksi hän jää taakseni, mutta kiihdyttää nopeasti vierelleni.
Hidastan entisestään. Nauran, en voi pidätellä iloani, vaikka tahtoisin olla (mukamas) hillitty ja tyyni.

- A n n a, artikuloin niin selvästi kun hymyltäni kykenen.
- Ann nah... mies huokaa nimeni aivan kuin ajatellen tietenkin...! tietenkin...!
- Ann nah, hän toistaa leveän hymyn tuoden taivaan auringon hänen kasvoilleen. Hangon keksi, ajattelen.

Miehen on vaikea ajaa ja hän jää hieman jälkeeni. Pysähdyn vaikka heti kääntyesssäni tiedän että paras jatkaa matkaa.

- Me, mies sanoo osoittaen itseään peukalolla, Srei r.
-SeiRr? katson häntä kysyvästi.
-Srei r.
-SreiR?
-Srei..
- SREI? saan sanottua hämmennykseni huipentumaksi.
-Srei.. hän toistaa nimensä viimeisen kerran hengähtäen aivan kuin ajatellen vihdoinkin.

-Aahaa! No, you Mango Man! jatkan.

Olen laskenut totisen naamani, sillä olen löytänyt Watermelon Man:n kadotetun veljen, Mango Man:n. Kuulen paksun basson korvissani hyräillen marssivaa tahtia

- Mango Man! Yes! hänkin nauraa.

Hykerrän itsekseni, en voi uskoa mikä löytö.


2. päivä

Eksyin jälleen. Teit sen taas! Käännyin väärin, en oikeaan. Väsytit jalkani, sait minut ostamaan hassun sinisen naamarin suuni suojaksi. Jä minähän kävelen ja kävelin ja kävelin.

Uskomaton päivä markkinoilla. Uskomaton päivä kaduilla. Näännyttävä päivä kuumuudessa, saasteessa ja liikenteessä. Tunnen ihmisten tujoituksen ja huutojen polttaneen ihoani aurinkosuojan läpi. Eikö mihinkään voi enää luottaa! Näen peilikuvani kauppojen lasiseinistä; suuret lasi, hohtava hengityssyöja, tuulessa huojuvat housut, vaaleat hiukset ja punainen huivi hiuksissa. Sain huivin Ashokilta, varmaankin hänen vanha nenäliina. Kannan sitä päässäni kuin loistavaa kruunua.

Yritän välttää moottoripyörä- ja tuktukkyytejä tarjoavien miesten kasvoja. Olen päättänyt olla puhumatta. Pudistan päätäni ja kävelen pysähtymättä. Vain yksi nuori poika sai minut kääntymään hetkeksi. Olen juuri palaamassa uupuneena takaisin hostellille. Paitani on hikinen ja muiviset flipfloppini lätisevät jaloissa. Nuori poika, pitkä ja laiha huutaa minulle "hey sister!" Hänen silmänsä ovat kääntyneet kuunsirpeiksi ilosta. Hän hymyilee niin iloisesti, että hänen tummat kiharat hiuksensa saavat hänet näyttämään hehkulampulta. "Hey brother!" vastaan vuorostani nauraen. "You are pretty!" hän huikkaa heiluen kävelytien reunalla valkoinen kauluspaita säteillen.

Ajasta

Ajatuksia ajasta
sen tomusta uudesta
sen suurista arvista,
jotka se sisältään kasvattaa.

Istun kivumuurilla katsellen Angkor Watia
se on niin suuri, kovin suuri.
Temppeli, jonka ihminen unohti,
mutta aika ei.

Sen monet muurit ovat murtuneet
suuret kivikasvot kaatuneet
kuka vartioi kansaa
ilman suuntaa silmissään?

Ihminen unohti, mutta luonto ei.
Maailma ei kansan mukana kaadu
aika kasvattaa juurensa muuriemme yli.
Luulitteko seinänne pysäyttävän siemenen,
joka saumoistanne kasvaa.

Jälkemme jälleen löytäessämme,
oli uusi armeija vallannut alan.
Paksut valkoiset juuret piteleät sortuvia seiniä
he ovat yhtä. Hetki ja sen historia.

Kuuluikö kivistä ääni kattojen murtuessa,
jos kukaan ei ollut sitä kuulemassa?

Vihreät lehdet koristavat sinistä taivasta
samat olivat värit silloin,
samat ovat värit nyt.
Vain kivimuurit, kameleonttimme
kasvattivat suojaksi sammaleen.

Rakennan temppeliäni
pala palalta
seinät kohoavavt
kattoa kohoaa
askel askeleelta lasken lattiaa
hetki hetkellä avaan ikkunaa.
Mitä minusta jää ajan kasvaessa ylitseni?
Kuka kietoo juurensa muurieni rakoihin,
mikä minut sortaa, mikä minua vahvistaa?

Kauneus ei kadonnut,
se muutti vain muotoaan.
Onko kulta hopeaa kalliimpaa,
jos se hiuksissa mitataan?

Vanha runko peittää taimilta auringon
taimet tanssivat tuulessa
vanhan valittaessa myrskyssä.

Jalkani halkeilevat ja likaiset
kiipesivät murtuneille muureille.
En minä niitä enää riko, ne ovat jo sortuneet.
Puun kolossa on hämähäkin pesä.
Sadat pikku otukset kuhisevat seitissään.
Elämä jatkuu,
sanoisi äitini.

Angkorin alla

On lauantai iltapäiv äja maa on vielä kostea juuri tauonneen rankkasateen jälkeen. Olen pyöräillyt omasta mielestäni jo jonkin aikaa, eihän viisi kilometriä nyt niin pitkä matka ole, alan käydä levottomaksi. Missä tämä temppeli nyt on, eikö se ole aika suuri, en kai ajanut sen ohi..? Poljen ja poljen, nuoret pojat kiitävät ohitseni nauraen. Käännyn oikealle seuraavasta risteyksestä. Edessäni aukeaa lampi, jonka lämmin pinta höyryää viileässä ilmassa. Vanhat puut valkoisine runkoineen laskevat varjonsa veden peilikirkkaalle iholle lasten istuessa veden rajassa kenties käpyjä pyörittäen.

Katson vettä joka huokaa usvaa, näen paksun kivisillan, joka johtaa temppelin sisään käyntiin. Tuntuu kuin jokin puristaisi kylkiäni sisältä päin, en saa pidettyä ilmaa keuhkoissani. Tämä on liian kaunis.

Angkorin temppeli omistettiin Jumalalle, ensin Vishnulle ja myöhemmin Buddhalle. Temppeliä ei ikinä hylätty, sitä ei ikinä unohdettu ja vielä tänäänkin kiipeävät monet kaukaakin saapuneet jalat ylös kapeita kiviportaita polvistuakseen päättömän Buddhan eteen. Angkor on ihmiskunnan lahja Jumalalle, hahmolle, joka elää uskossamme. Kuljen pitkin harmaita käytäviä, annan sormieni juosta kiviveistosten uomissa. Yritän jäljittää taiteilijan liikkeet, muistaa jokaisen yksityiskohdan ja kuvaketjun kekseliään harmonian. Tämä on suuren kansan lahja Luojalle, osoitus vallasta, kiitos elämästä ja taiteesta, jonka hän heille kauttaan antoi.

Kolme päivää seikkailen temppeliraunioissa. Herään ennen kuutta ja poljen vauhdilla alueelle. Aamut ovat kauniita ja hiljaisia. Ne jättävät paljon tilaa mielikuvitukselle, jota päivän valtavat turistilaumat hieman tallovat. Suuret kivikasot ovat murtuneet ja paksut seinät kaatuneet. Entisaikojen loistokkaasta kaupungista on tullut villi viidakko, muurit ovat luonnon vallassa vääntyneet. Pienet siement ovat kasvattaneet voimakkaat juurensa seinien saumoihin, puskeneet ihmiskunnan rakenteet jalkojensa, alle kohottaessaan vihreät silmänsä aurinkoa kohti. Kumpi voitti tämän pelin, tänään ihailemme ihmisen historian ja luonnon voiman yhteistä taidetta.

Vaikka ihminen jätti taaksensa rauniot, ei elämä niitä unohtanut. Vanhan kansan jalanjälki on vielä paikallaan, uusien taimien leikkikenttänä. Miltä näyttävät meidän raunioit, mitkä ovat oman päivämme temppeleitä; loisto hotellit, rahamaailman pilvenpiirtäjät ja ajan arvon unohtaneet maantiet. Vai oopperatalot, taidemuseot, kirkot ja kuppilat. Miltä näyttää lähiömme läheltä, kuka kävelee ostareidemme raunioissa seuraavalla vuosituhannella. Paljonko hänen pääsylippunsa maksaa ja millä valuutalla historiamme arvo mitataan?



Viimeisenä päivänäni vierailin kauempana olevilla temppeleillä paikallisen moottoripyöräkuskini kanssa. Matkan varrella meidät pysäyttää poliisi, Jan on unohtanut kypäränsä. Kuljemme yhdessä temppelialueella, läheisten puiden varjoissa roikkuvat riippumatot. Väsyneet jalat törröttävät kankaiden suojasta alueen ylläpitäjien levätessä päivän kuumimpina tunteina. Ennen vierailuani temppeleissä suhtauduin hieman varauksella kenties Kaakkois-Aasian suurimpaan nähtävyyteen. Näiden kolmen päivän aikana en yhtenäkään hetkenä katunut 40 dollarin sijoitustani. Kävelemme varjoisalla polulla kohti pyöräämme Janin kertoessa noin 60-70% prosentin Angkorin tuottamista rahoista menevän Vietnamilaiselle yhtiölle. Alueen työntekijät, siivoojat tms. ansaitsevat noin 26 dollaria kuussa. "Corrupt, ooh so corrupt..." Toteaa Jan kauniilla pehmeällä äänellään.

Cambodia. Toreja peittää kärpäspilvet, maa pienten pöytien välissä on liukasta ja tahmeaa. Ilmassa leijailee kaamea tuoksu. Roikkuvien ruhojen takaa naisten kasvot hymyilevät. Aikuiset ja lapset vilkuttavat iloisesti; welcome to Cambodia!

Maata pettävä suuret metsät. Ihmiset asuvat harmaissa puutaloissa, joiden laudat repsottavat ärsyttävästi. Monilla ei ole mitään seiniensä lisäksi paitsi iloiset lapset ja iloiset aikuiset, jotka riemulla nauravat kyläpoluille eksyneelle farangille.

Ajelehdimme pienessä veneessä Mekong-joella. Muutama päivä sitten kelluin yläjuoksulla, nyt olen parisataa kilometriä etelämpänä. On kuuma ja naamani punottaa pyöräretkestä, mutta veden hiljaisuus vie väsymyksen mennessään. Tuntuu kuin olisimme osa lainehtivaa pintaa, jota pienet pyöreänokkaiset jokidelfiinit halkovat. Voisin lipua tässä ikuisuuden, unohtaa kaiken ja lipua kalojen katolla, olla leija heidän taivaallaan.

Eilen aamulla luistelin Sen Monoromin torilla. Katselin kahvisuodattimia nuhjuisen naisen ilmaantuessa viereeni. Itse asiassa olin nähnyt hänet jo aiemmin haisevien kalakojujen vierellä, mutta olin tietoisesti välttänyt hänen katsettaan, ihme pummi, ajattelin.

Nainen on Tania. Hän on asunut 14 vuotta Cambodiassa ja pitää ravintolaa Sen Monoromissa. Hänen kasvonsa ovat tupakan ja viinan kuivaamat, hampaat ruskeat ja hymyssä pieni musta aukko siinä missä oikean etuhampaan kuuluisi olla. Hänellä on päällään teltan kaltainen t-paita, jossa lukee Cambodia, jalassaan siniset farkut, joita punamulta täplittää. Varpaita peittää lähes puhki kuluneet muovi tohvelit.  Likaiset hiukset kehystävät vanhoja laseja, joissa on samanlaiset suurennukset alakulmissa kuin mummolla.

Kuljemme torin halki yhdessä ja istumme kahville. Hän tilaa grillilihaa riisillä, syö lihat ja puolet riisistä. Vihannekset jäävät lautasen reunalle koskemattomina. Hänen laihat sormet pitelevät halpaa tupakkaa päissään hänen juodessaan paikallista mustaa kahvia lasikupistaan.

Tanialla on niin monta tarinaa kerrottavana. Hän on ollut osa tätä maata kovin kauan, nähnyt sen muuttuvan, nähnyt sen kasvavan ja ollut osa tätä kasvua. Hän on kuin miinapellolla kasvanut kataja, en usko hänen kuolevan ikinä. Istun hänen pihallaan illalla. Hän polttaa taukoamatta ja kertoo juttua jutun perään. Tarinoissa seikkailevat mitä kummallisetmmat hahmot, tapahtumat vaihtuvat maamiinan purkamisesta, seksikauppaan ja ampumavälikohtauksiin ja liikenneonnettomuuksiin. Hän on törkeä eikä häpeile, hän on ihanasti elossa, ihanasti välinpitämätön, mutta kaiken keskellä kovin vakaa. Tulikärpäset lentävät ympärillämme ja hyttyset syövät nilkkojani, Cambodia, jälleen uusi tarina.

Intiasta Aasiaan

Shivan kanssa Pushkarin järven reunalla istuessa totesi hän yllättäen; "Ganga is the mother, Pushkar is the Guru.." hän jatkoi käheällä äänellää, mutten muista kuka isämme oli. Tänään maailma tuntui kovin suurelta. Tänään aika tuntui kovin kaukaiselta. Mitä mahtaa Suomeen kuulua? On vappupäivä.

Vaikka yritän pitää mieleni avoinna ja oppia uusi sivu kerrallaan, on minun kovin vaikea olla vertaamatta näkemiäni Aasian maita Intiaan. Kaipaan Intiaa. En vielä ymmärrä mitä siellä oikein tapahtui, mikä on tämä voima, joka pitää minusta niin kiinni eikä päästä otteestaan. Parasta tässä matkassa on ollut omien liikeiden seuraaminen. Välillä on tuntunut  siltä kun olisi ollut täysin ventovieraan ihmisen kuoren sisällä, lukittuna mitä kummallisimmissa tilanteissa pystymättä sanomaan tai tekemään mitään. Muistot hetkistä joissa yritän parhaani mukaan kuunnella toista ihmistä, jonka kanssa olen viettänyt viisi kuukautta huomaten etten vieläkään täysin ymmärrä häntä ja huomaten että juuri tämä haaste, tämä vieraus ja tämä tietämättömyys vetää minua puoleensa. Voin kenties olla osa Intiaa, voin elää sen rinnalla, voin nauraa ja itkeä hänen kanssaan, mutta voinko ikinä ymmärtää häntä. En usko, sillä eihän hän ymmärrä itseäkään.

Intia, Aasia, Afrikka, Eurooppa, Amerikat ja Napapiirit. Suuret meret, pienet järvet, pelottavat joet ja lempeät purot. Maailma olet niin suuri. Maailma kuinka kauniisti kannatkaan minua mukanasi suuressa sylissäsi. Onneni on ollut niin hyvä minulle. Iltaisin unta odotellessa kysyn katoltani usein miksi? Vastausta odotetaan vieläkin.