Kalenteriseikkailu

Joku puristaa kurkkuani. Tauti. Se löysi minut maanantaiaamuna, yllätti nukkuessani. Nyt tiedän sen, olisi pitänyt jättää valo päälle.

Tukholmankatu kohisee. Sää enteilee syysmyrskyä, mutta ulos on mentävä. On, jos tahtoo päästä mukaan pyörteeseen, jos tahtoo olla ajoissa, jos tahtoo päästä ytimeen ennen kello kahdeksaa. Jos tahtoo päästä aloittamaan maanantaiaamunsa, rauhoittumalla yliopiston joogatunnilla. Nyt tiedän sen, olisi pitänyt jäädä nukkumaan.

Yksinäinen ihmislaiva seilaa jalkakäytävällä. Keskellä väylää. Soitan hänelle kelloa, pyydän tietä omalle polkuveneelleni. Hän esittää kuuroa. Soitan uudestaan, soitan vielä kolmannen kerran. Ollessamme kylki kylkeä vasten hän huutaa minulle, minä hänelle ja bussit 14 ja 18 meille molemmille. Nyt tiedän sen, olisi pitänyt olla hiljaa.

Minuuttikellojemme viisarit ovat armottomia. Ne iskevät laihoilla viiksillään kellotaulua, joka oikeastaan on kasvomme. Jokainen sekunti uusi kurttu otsalla, jokainen minuutti syventää irvistysten juovia. Olkaa niin armolliset; ei lasketa tunteja, ei päiviä, ei vuosia! 

Poljen Musiikkitalon takaa, Sanomatalon edestä. Lasiseinät heijastavat hahmoni. Kuvani heijastuu lasista, kadotakseen sen reunassa, ilmestyäkseen hieman eri korkeudella seuraavassa ikkunassa. Jokaisen lasilevyn ohittaessa kuvajaiseni värähtää, aivan kuin sivua kääntäessä. Rakennus on uusi eikä siinä näy edes sormenjälkiä. Kuka sen on tehnyt, en tiedä. Onko se meidän kaikkien kun se kerran peilaa meidän kuvamme. Ohi mennessä kuvamme on osa sen valtaisaa seinää. Se on kuin eikenenkäänmaa, muttei kuitenkaan kaikkien maa, sillä se on pelkkä heijastus. 

Lasi on kaunis, sillä se on säälimätön. Se ei peitä, vaan paljastaa. Paljastaa niin pelon kuin rohkeuden. Suorat pinnat ja terävät kulmat ovat selkeitä. Selviä linjoja kaaoksen keskellä. Lasi saa kasvomme vääntymään kulmakohdissa, mutta vaikka peilikuva muuttuu, malli on edelleen entisellään. Näin ne väittävät, mutta entä jos en tahdo nähdä omaa kuvaani, vaan tahdon nähdä meidän kuvamme. Sen mitä pystymme käsillämme luomaan, muistoja, kertomuksia, värejä ja tunteita. Sormenjälkiä?

Myöhemmin viikolla istun kirjastossa sananvapauden temppelissä. Jostain syystä jokin sisälläni kalvaa minua. Olisin tahtonut sanoa jotain, mutten saanut. En saanut sanottua. Tiesin ehkä sanat, mutten osannut käyttää. En tuntenut kieltä. Tiesin mitä tahdoin kertoa, mutten tiennyt millä keinoin. Kai minua pelotti, mutta mikä. Vaikka olen vapaa paljastamaan itsestäni sen minkä tahdon, ei kukaan voi nostaa huntua, jolla kiedon sisimpäni. Verhoan, jättäen vain pienen aukon ilman kulkevaksi. Verhoan niin että välillä tuntuu tukahduttavalta. Ei kukaan minua pakota, teen sen suojellakseni itseäni, mutta mitä sitten kun suojani kääntyy minua vastaan. Huulteni hiljaiset liikkeet eivät burkhani alta näy, silmieni hapuileva liike. Kenties näet kuinka nyhdän kangasta. Hermostuneesti, kuitenkaan sitä riisumatta. Katson kuinka tuuli riepottelee valkeaa hedelmäpussia. SANO. En saa sanottua, mutta kirjoitan kyllä.

Palaan maanantaihin, jolloin kaikki meni pieleen, tai näin ainakin aluksi kuvittelin.

Omakuvani liikkuu. Omakuvani on myöhässä. Omakuvani on arjen ahdistama ja kiireen kurtistama. Näinkö täällä tosiaan eletään? Näinkö me tahdomme elää. Myöhästyn joogatunnilta ja unohdan luentosalini numeron ja ajankohdan. Minulla ei ole uutta hienoa puhelinta jolla pääsisin nettiin selvittämään, missä salissa tämä luento on. Melkein tunnen kuinka ystävämme wifi tökkii poskiani ja vetää hiuksistani; lälläs lää! Olemme täällä, mutta etpä saa meitä kiinni! Löydettyäni tietokoneen näppäilen itseni Yliopiston sivuille; weboodin käyttökatkos. Tämä on liikaa! 

Avaan valkean oven. Kenkäni kopisevat astuessani täyteen luentosaliin. Tasan tunnin myöhässä. Istun edessäni olevaan paikkaan. Nojaan puiseen tuoliin. Se on kova ja satuttaa selkääni. Puristan silmäni kiinni. Tuntuu niin pahalta. Kuuntelen itseäni. Tuntuu niin pahalta. Tällaistako täällä on? Tässä maailmassa. Niin pahalta. Mitä se on, tämä paha olo. Tällä tavallako me täällä aloitamme jokainen viikko tässä maailmassa. 52 kaksi kertaa vuodessa. Vuodesta toiseen. Kuinka te kestätte, kuinka minä kestän. Istun kehoni häkissä ja etsin pakoreittiä, mutten sellaista löydä. Hitaasti kaivan muistiinpanovälineeni esille. Olen unohtanut kynäni kotiin. Sanoitteko 52 kertaa vuodessa? Tutkimusmatkani Helsingin arjessa ei tunnukaan enää niin mukavalta, peräti liian jännittävältä.

Tauolla ystäväni tulee luokseni. Hän sanoo kasvoillani paistaneen epätoivon. Hän on pieni ja lämmin pelastukseni. Hänen sanat nostavat leukani jälleen. Hänen hymynsä saa kyyneleet silmäkulmissa muuttumaan naurun helmiksi. 

Joskus talvella istuin ikkunan takana ja katselin naapureiden ikkunoita. Toivoin jonkun tulevan lasin taakse ja vilkuttavan minulle, todistavan että seinien sisällä on eloa. On jotain josta jakaa. Jos seiniä ei olisi, olisi vain lasia, niin näkisimme toisemme, mutta toisiko se meidät lähemmäksi toisiamme. Katseita ei kutsuttaisi, ne tulisivat aamuin, illoin ja yölläkin. Lasista näkee ulos, mutta samalla peilikuvansa. Kesämökiltä kaupunkiin tullessa katselin vaihtuvaa maisemaa, tarkemmin katselin kasvojani vaihtuvaa maisemaa vasten. 

Viimetalven pidin matkablogia. Kirjoitin aina välillä, jotta ne jotka sivullani seikkailivat, tietäisivät miltä tuntuu olla matkalla minun kanssani. Nyt matkustan täällä. Helsingissä, Suomessa. Ja se vasta on jännää, se vasta on kuluttavaa ja vaatii totuttelua ja sopeutumista. Se vasta on eksoottista ja eriskummallista, vailla järkeä vaikka se niin väittää. Täynnä tunteiden sekamelskaa, jotka kenties eivät tärkeilevien talojen suorilla seinillä paista, mutta kimpoilevat sitä kiivaammin vaalenevan ihoni alla. Äänimeren pauhatessa jostain minulle tulee tarve kirjoittaa näitä pieniä ajatuksia, onko se typerää. Ehkä etsin ääntäni kuuluviin, ehkä vain nautin kaiun akustiikasta. Niin. On jälleen maanantai ja tahdon saada viimeviikolla aloittamani ajatukset jollain tavalla arkistoitua. Näin siinä kävi.

Tänään on uusi maanantai. Oli kiva päivä. Paikalla ollessa tuntee välillä hukkaavansa itsensä. Kysymykset kuten; miksi olen tässä? mitä minä teen? kummittelevat korvien välissä olevassa vihreän harmaassa tilassa. Niin, etsiessä vastauksia löytää helposti kysymykset. Niin… niin… niin. Tahtoisin vielä toivottaa kaikille hyvää alkavaa viikkoa ja hauskaa maanantaita, mitä siitä nyt enää onkaan jäljellä.

Midsummer

This is for you who stay without the sun, because I have it all.
This is for the longing hearts of sunsets,
the restless souls of moon rise

This is for those who leave their sleep to see the first rays of the sun
because I have it all.


It is midsummer in Finland. I lie in my bed listening to the wind in the trees surrounding my small being. The forrest around me is swaying in the waves of the wind. Thin branches bend to greet their master, the sky. Thw rain soaks the clothes of the green beings, nothing can escape these forces of nature. I lie in my bed and listen.

When I wake up everything is silent. My sisters face is turned towards me, she is breathing softly. I have had no dreams, I have been in a total state of stillness. And now everything around me is quiet. Nothing moves. The trees outside are still, they are almost apologetic for their dance during the night. I wonder what it was like last night, when the wind stopped. Did it end suddenly or slowly fade away, changing its place? Is the wind like a long hem of a lady; covering the ground with its sweeping shadow and moving along her steps, following where ever she goes. And when she stays, when she sways and dances, the hem will dance with her. The wind will be as wild as her steps, the sound of thunder as loud as her laughter.

It is silent as I go outside. Yesterday was raining, but today I see the sun. It is a beautiful day after the storm. The sun shows its face and moves slowly, like in a dream world over our heads. Although his smile is bright is his warmth chased away by the sea breeze, I squint my eyes under his gaze and hold on to my scarf. It is cold.

I wonder through the forest. I am looking for a good birch to cut some braches to make a small whisk. I want to wash myself in the smell of summer, I want to cleanse my back with the sent of the trees. I walk on the mossy ground gazing at the treetops. I try to climb a young trunk, but the braches are too high. Why? Slowly I collect a good bundel and walk back to our cottage. I am not afraid. I have seen so many forrests, so many trees, so many grounds and jungles, but not felt afraid in the forest. Alone I am safe, I know the trees won't hurt me. I know the groud won't hurt me. I know the sea won't hurt me. I hope I don't cut myself with my knife.

The water is cold! Oh so cold! I chant hindu mantras, I pray to Shiva to take my mind off my body. Maybe it helps, maybe he just sits on mnt Kailash and laughs at my crazy little being. Still here I am, after Ganga, after Pushkar, after the Indian Ocean, After the Gulf of Thailand and The Great Mekong, bathing in the Gulf of Finland, in the same spot I learend to swim and to love the sea. There is nothing new under the sun, and this is where you will find me.

Kesäyö keittiössä

Poljen pyörälläni läpi paikkojen, jotka tunnen. Tämä on ollut lapsuuteni, tämä on kasvattanut minut aikuiseksi. Nämä seinät ovat olleet tarhani, nämä puut ovat olleet kirkkoni katto jo pitkään.

Lähdin matkaan kuin eilen. Kerrotte minulle talven tapahtuneen, mutta näytätte silti samalta. En tiedä uskoako teitä vai ei. Aika ei ole voinut kulua samalla lailla kuin minun aikani poissa täältä. Voin laskea päivät viime vuoteen, milloin lähdin. Voin mitata ajan, joka kului, joka kellotaulullani juoksi. Voin merkta jokaisen minuutin, jokaisen sekunnin, mutten voi mitata tunteita. En voi mitata muistojani, jotka värittävät tätä matkaa. Koko ajan tunsin olevani perillä. Tiesin että tämä matka tuo minut lähemmäksi itseäni, lähemmäksi omaa tahtoani. Sitä mikä siitä ikinä voi olla todellista.

En tahdo palata samaan pyörremyrskyyn tänne Suomeen. Tahdon olla Suomessa kotona, tahdon olla yhtä rauhassa itsessäni näillä tyhjillä kirkkailla kaduilla, aivan kuin olin rauhassa valuvan kaaoksen keskellä. Tahdon olla puhtaampi kuin loistavat seinät ympärilläni. Tahdon rakastua tähän kaupunkiin ja näihin ihmisiin niin kuin rakastuin Keniaan, Intiaan, Laosiin,Cambodiaan ja Thaimaahan. Niin kuin rakastuin maailmaan.

Mailla on ihmisten kasvot, heillä on ihmisten sydän. He jakavat hengityksemme, jakavat pulssimme. Poljen Alppipuistosta pitkän sillan yli keskustaan. Vaihdan maisemaa tuntemani kaupungin sisällä. Kuljen hellistä suudelmista nyrkkien alle, vehreästä puistosta kuivien katukiven keskelle. Korkeat korot lyövät maahan tahtia, en välitä. Se ei ole minun tanssini. Poljen kaiken tämän ohi, tutustun tähän paikkaan uudestaan, tiedän ettei minun ole pakko tulla tänne takaisin, voin aina lähteä. Tahdon tehdä tästä kaupungista vaatteeni, kauneimman koruni. Tahdon olla sen sateissa, sen myrksyissä ja veden jälkeisissä pilvissä.

Asettua aloilleen, myöntäen itselleen ettei tausta ikkunan takana muutu huomenna. Aamut jolloin syöt eilisten kestejen salaatteja, vaikka ne maistuvat jo vanhalta nahkalta. Päivät jolloin selaat ajatuksissasi Hesaria, koska et aamulla jaksanut maailman liikennettä lukea. Tulen elämään iltoja toisten kanssa, jakaen yöt, jakaen aikani suunnitellen hetket huolella, tai jos ei huolella niin rauhalla ja rakkaudella.

Perheeni oli minua kentällä vastassa. Painoin olkani äidin kainaloon. Olin jälleen hänen pikku tyttönsä. Olin poissa, mutta palasin. Palasin terveenä pitkän talven jälkeen. Olen yrittänyt punnita tekojani, olen yrittänyt pohtia teinkö väärin vai teinkö oikein, antautuessanii Afrikkaan, Intiaan ja Aasiaan. Paikat kartalla, jotka saavat sydämeni lyömään eri tavalla. Tunnutte olevan niin kaukana. Tunnutte olevan erillisiä elämiä omassa kirjassani. Ihon alle kirjoitettuja tarinoita elämästä, jonka elin. Helsinki, hiekan värisillä seinilläsi roikkuvat niin monet vuodet. Kuinka jaksat niitä kantaa.

Helsinki

But see, you are a free spirit, Ystäväni sanoo minulle kertoessani jatkavani matkaani seuraavana päivänä. Olen ollut viikon Intiassa ja jo nyt tunnen tietäväni mikä tulee määräämään matkani suunnan; sieluni, joka tahtoo lentää.
Saavuin Intiaan vetääkseni itseni ulos maailmasta, jonka tunsin tukahduttavani minut. Vein itseni kaaoksen keskelle, myrskyn silmään löytääkseni suuntani ilman kompassia. Matkustin niin paljon, näin niin paljon ja tunsin niin paljon ja niin monta eri asiaa, että vasta nyt todella ymmärrän mitä tein itselleni. Oliko se järkevää? Tuskin, mutta oliko se sen arvoista? Ehdottomasti. Tahtoisin elää kaiken uudestaan.

Matkalla ollessa matkustaminen on normaalia; kaikki muutkin ovat omilla reissuillaa, olet yksi monien monien joukossa. Ajat ja ympäristöt muuttuvat yhdessä yössä, muutamissa tunneissa; miksi murehtia mennyttä tai tulevaa kun niiden muuttujat eivät ole käsissämme. Kahdeksan kuukautta on pitkä aika viettää lentäen, mutta vielä pidempi aika vankilassa. Nyt kertoessani tarniaani minut jo ennestään tunteneille, tunnen kaiken kuulostavan kovin kummalliselta, en tunnista omaa ääntäni. Yritänkö kuvailla värejä sokealle, ovatko nämä kertomukset totta ollenkaan. Välillä tuntuu etten ole varma enää itsekään.

Makaan omassa sängyssäni Mäntytiellä. On hiljaista. On pimeää. On lämmintä ja mukavaa. En ole ollut täällä kovin pitkään aikaan. En tiedä mitä tunnen, en onnea en surua. Kenties pelkkää tyhjyyttä. Luomieni alla näen kartan joka seuraa kulkemaani polkua. Itken ja nukahdan pian.

Aurinko nousee aivan kuin muuallakin maailmassa. Mutta tätä aurinkoa en seuraa samalla tavalla kuin aiemmin. Täällä minulla on kello. Pukeudun vanhoihin vaatteisiini taistellen lempihameeni ylitsepursuavan vaatekaappini kätköistä. Kahdeksan kuukauden kotini ja kätköni, yksi rinkka, nojaa seinää vasten puoliksi perattuna. Lähden Kallioon vanhalla pyörälläni. Kadut ovat kumman autioita ja värit ihmeellisen kirkkaat. Kovin mielenkiintoinen tämä uusi paikka, Helsinki.

Suuret suorat talot hohtavat hillittyjä värejään sinistä taivasta vasten. Siistit ikkunat valkoisine karmeineen heijastavat taivaalla leijuvia pumpulipilviä. Kauniit autot koristavat virheettömiä teitä kuin helminauhat korealla kaulalla. Kumpa minulla olisi kamera mukana. Poljen tuttuja reittejä, mutta tunnen olevani näkymätön. Kukaan ei tiedä minun olevan täällä, olen kaikille pelkkä hahmo kadulla, ohimenevä ilmestys, en ehkä totta ollenkaan.

On keskipäivä ja niin hiljaista. Missä kaikki ihmiset ovat? Katselen kaupunkia ja ihmettelen sen autiota tilaa, onko täällä ollut kulkutauti tai kansanvaellus. Mannerheimintiellä kävelee kourallinen ihmisiä. Missä te olette? Siellä suurissa taloissanne tai hohtavissa autoissane? Kovin on jännä paikka tämä Helsinki.

Aivan kuin muuallakin maailmassa, elämä jatkuu päivästä päivään. Ainoastaan tämän elämän minä tunnen entuudestani, tai ainakin luulin tuntevani. Nyt kuljen kadulla ja tahdon pysähtyä ottamaan kuvan päiväkaljaansa juovista ystävistä, pohdin katukuvan väljyytä ja vihreitä puita, jotka huojuvat tuulessa. Samaan palloon mahtuu niin monta puolta. Matkani jatkuu yhä edelleen.

Elän Helsingin hetkessä. Annan kaupungin muistojen pyyhkiä ylitseni pehmeänä aaltona. Olemme jälleen yhdessä, minä ja synnyinkaupunkini. Koti tämä ei enää ole, kotini on jossain muualla; se on täällä Annassa. Olen löytänyt niin monta kotia, etten enää tiedä minne kuulun. Olen antanut kaiken pois tai pikemminkin kotini on viety minulta. Olen nähnyt ettei sellaista olekaan, vaikka kovin koitamme niin itsellemme uskotella. Mitä minulle on jäänyt on vain olemassa tässä, koti on tässä.

Olen kaivannut Suomea ja kaivannut perhettäni ja ystäviäni. Nyt huomaan kaivanneeni ymmärrystä ja turvaa. Olen kaivannut rauhaa ja hiljaisuutta, mutta myös löytänyt sen itsestäni. En voi saada sitä paikasta, enkä ihmisiltä, sen on tultava minusta. Mutta Helsinki, silti hiljaisuudessasi ja puhtaudessasi olet minulle rakas, olet minun sininen kesäyö ja hidas auringonlasku lempeän päivän jälkeen. Kotimatkalla pysähdyn Pitkän sillan ylle. Saksalaispariskunta kävelee minua vastaan ja mieleni tekee jutella heidän kanssaan. Annan heidän jatkaa rauhassa mutta jään reunalle nojaamaan. Rantaa reunustaa vihreä puuaalto, kaupunki hehkuu yltä ja päältä sinistä illan valoa. Ensimmäinen päiväni Helsingissä.

Let us be Freedom and Love.

Muistan Intian Rishikeshissä ashramini oppitunnilla Gurun kertoneen Babasta, joka asui vuorilla luolassa aivan yksinään. Luola oli ollut Baban koti jo monta vuottta, samoin kuin metsät ja luonto hänen ympärillään. Vaikka hän eli yksin, tulivat monet häntä tapaamaan, osittamaan kunnioitustaan ja häneltä oppimaan. Baba toivotti kaikki tervetulleiksi, mutta pysytteli silti omillaan, omassa rauhassaan.

Eräänä päivänä hänen luoksensa tulee vieras, joka pyytää neuvoa elämänsä solmujen oikaisuun. Baba kuuntelee ja siunaa miehen. Mies on kovin ihmiessään Baban askeettisesta elämästä ja kysyy "Do you never feel alone?" Baba kuuntelee miehen kysymyksen ja vastaa: "Now I feel alone, because you are here." Eläessään luolassa hän tuntee yhteyden kaikkeuteen jokaisella hengenvedolla, jokaisella aistillaan. Huomion harhautuessa toiseen ihmiseen, joka väkisin yrittää löytää yhteyden toiseen, menettää hän rauhassa olevan ymmärryksen joutuessaan olemaan välikäsi yhteyden ja maailmamme kaaoksen keskellä. Yksinäisyys on pelkkä harha, sillä emme ole milloinkaan erillään elämästä ympärillämme, olemme osa sitä ja jatkuvassa virrassa eri elämän muotojen kanssa. Kumartaessa toiselle, kumarrat elämälle, kantaessa toisesta huolta, huolehdit elämästä.

Istun Freedom Homen kuistilla ja katselen hänen hahmoaan riippumatossa. Hän nostaa kitaran ja aloittaa yksinkertaisen sävelen. Kuuntelen musiikin tarinaa ja hyppään mukaan pienellä äänellä; old pirates, yes they rob I, sold to the merchant ships...

Vapaus on tuonut meidät tälle samalle kuistille. Vapaus kulkea omaa tietä ja seurata vahvinta tuulta on tuonut meidät tähän. Vapaus, sävel joka on jokaisessa naurussa, jokaisessa hymyssä ja hellyydessä. Vapaus on aurinkomme ja kallein aarteemme. Vapauden arvo ei ole vakio. Vapaus on elämämme vaihtotavaraa, voimme vaihtaa sen rahaksi, eduiksi, kunnioitukseksi, turvaksi ja nautinnoksi, mutta vapauden menettäessä on se yhä vaikeampi saada takaisin.

But my hand was made strong, by the hands of the All Mighty. Vapaus on voimamme, se on tahtomme takana ja toivomme pimeässä. Antaessamme aikamme työhön, vaihdamme vapautemme rahaksi, ostamme asioita joita tarvitsemme, jotta elämämme helpottuisi, jota säästäisimme aikaa toisista asioista. Käytämme aikaamme säästääksemme rahaa lomamatkoihin, saadaksemme viikon vapautta. Työ on väärinkäsitys, rakentaessamme yhteistä taloa, teemme sen vapaasta tahdostamme, teemme sen koska se on tarpeellinen. Työ on oman vapauden vaihtamista palkkioksi; annan aikani ja kykyni ja kehoni sinulle, anna sinä jotain minulle. Jos kantaisimme enemmän huolta toisistamme, jos huomaisimme että pohjimmiltamme tahdomme kaikki olla vapaita, orjien sijaan, kenties työ ei enää tuntuisikaan työltä.

Emancipate yourself from mental slavery, none but ourselves can free our minds. Olen oman mieleni orja. Matkani aikana olen pelännyt niin paljon, olen itkenyt ja tärissyt yksin bussissa tietäen että yöstä tulee pitkä ja tieni on tuntematon. Oma mieleni on takertunut kehooni, kertoen sen olevan minun omani, sanoen kantamieni tavaroiden kuuluvan minulle. Olen ajatellut kuuluvani toiselle, vaikka tiedän rakentaessani aitaa itseni ympärille peitän auringon omalta pihaltani. Auringon valo tuo mukanaan varjonsa, mutta varjo ei ole se mikä tappaa elämän, elämä kuolee kuihtuessaan, hapen loppuessa nauhan kiristyessä keuhkojen ympärillä. Päästessäni perille, Himalayan vuorien auetessa edessäni kylmän yön jälkeen, tiesin matkan tarkoituksen; kokeakseni vuorten vanhan kauneuden oli minun ensin seikkailtava yö kolmessa eri bussissa, jossain Pohjois-Intiassa. Vuoret ja niiden vahvan viisauden nähdessäni unohdin epätoivon ja pelonsekaiset tunteeni, tiesin tulleeni perille ja voittaneeni yön pimeyden. Todellisuudessa en ollut hetkeäkään ollut yksin, ainoastaan oma mieleni oli huutanut yksinäisyyttäni, avuttomuuttani. Tosi asiassa olin hyvissä käsissä ja vailla huolta, jos vain olisin itse luottanut itseeni ja seurassani oleviin ihmisiin enemmän.

En tahdo myydä vapauttani kauppalaivalle. En tahdo sen kulkevan posi luotani, toisten taskuihin. Vapauteni on kaikki mitä minulla on, mitä minulla tulee ikinä olemaan. Vain jakamalla voin kokea enemmän, elää enemmän viemättä toisen vapautta. Käteni ovat vahvat vaikka tiedän olevani vain pieni nyytti elämää tässä maailmassa. Ei haittaa, sillä en ole yksin enkä ikinä tule olemaan.

Olen bussissa matkalla kohti Bangkokia. Tuntuu kuin joku istuisi rintani päällä. Ahdistaa. Olen menossa kaupunkiin, tulen asumaan kivisten seinien sisällä, hotelleissa jotka muistuttavat ruotsinlaivoja. Vaikka rakennukset seisovat paikoillaan, niillä matkustavat ihmiset heiluvat kuin syysmyrskyssä. Tahdon takaisin merelle.

Muutamme pois Bangkokin kauppakadulta hieman syrjemmälle, kauniiseen taloon joen varrelle. Seuraan jokea pitkin virtaavien kasvisaarekkeiden ikuista kulkua. Aamulla ne kulkivat vasemmalle, nyt illalla oikealle. Tämä on mysteeri, joka jää selvittämättä. Huomaan pitäväni tästä paikasta, huomaan kiintyväni näihin rakennuksiin, tähän elämäntyyliin, näihin väreihin ja hajuihin. Mieleni juoksee haaveissa ja toiveissa, kenties palaan tännekin, kenties täälläkin voisi elää, kenties... kenties... Vietän päiväni inspiraatiota keräillen, lompakkoni on kovin kevyt, joten säilön luovuutta silmilläni. Ihmeiden aika ei ole ohi, pala sydäntäni jää Kaakkois-Aasiaan.

Lapset

Nousen skootterin selästä ja katson pientä valkeaa bungalowia. "Welcome to Freedom home," hän sanoo ja avaaa puisen porttinsa. Miltä tuntuu elämä Thaimaassa off season aikaan, hyvältä.

Koh Chang on kovin hiljainen. Saarella on enemmän paikallisia kuin turisteja ja nautin siitä. Ravintolat ovat aavemaisen tyhjillään, tasasaisten aaltojen murina kaikuu luksushotellejen seinillä. Suuri juliste lupaa Extravaganzaa juhlaa. Lauantai tulee ja menee, extravaganzaa saamme odottaa ensikauteen.

Katson merta ja tunnen olevani vapaa. Vietin viisi päivää Cambodia Kampotissa, kauniissa jokikaupungissa. Näin auringon nousevan vastarannalla punaista tulta hehkuen, näin sen laskevan värjäten taivaan neljällä eri siveltimen sävyllä. Mutta taivaasta huolimatta kateseeni lasketui aina vastarannalle.

Cambodiassa vietin paljon aikaa itsekseni. Huomasin tarvitsevani sitä, huomasin sen olevan hyväksi minulle. Yksin reissatessa huomaan tiettyjen asioiden vievän kovin paljon energiaa ja suurin niistä on toisten odotukset ja tarve miellyttää toista. Liian monta kertaa olen tuntenut ihmisten takertuvan minuun ja jatkuva pyristely vapauteen vie niin paljon voimia. On rasittavaa huomata omien energioiden valuvan hukkaan joutuessa säilyttämään oma vapaus kuin väkisin. Päätin luottaa omiin jalkoihini ja vuokrasin oman pyörän ja poljin omaa vauhtiani. Paras päätös pitkään aikaan.

Ajelen hitaasti kyläpolkuja, väistelen suuria kuoppia hiekkatiellä, on kuin joku olisi tahallaan kaivanut tien täyteen täydellisen pyöreitä kuoppia. Ihmiset tervehtivät minua iloisesti matkatessani heidän pihojen poikki, iltapäiväaurinko on pehmeä, mutta peitän silti hartiani ja pääni huivilla. Paikalliset kulkevat kokopitkissä vaatteissa, aurinkoa ei tarvitse erikseen palvoa sen polttaessa maata ja sen kansaa säälimättä. On kuuma.

Kampotissa sain rauhassa elää omaan rytmiini aina auringon noususta auringon laskuun. Opin tuntemaan paikallisen torin ja paikalliset markkinat. Kävin kalassa kauniin nuoren äidin, Sariin, kanssa ja istuskelin pitkät tovit hänen kuistillaan jokea katsellen ja hänen pientä poikaa kaitsen. "Anna, you take baby, I go house," näin jäin lapsen kanssa kahen seuraamaan toisen ponnisteluita nousta omille pullukka jaloilleen. Auttaessani pienen sankarin pystyyn hehkuivat hänen pyöreät kasvot maailman valloittajan onnea. Tanssiaskelia ottaen ja käsillään tukea haparoiden hän harjoitteli omia voimiaan ja nauroi pienelle suurelle onnelleen.

 Maailman lapset ovat kovin erilaisia. Täällä lapset pitävät huolta toisistaan, isosisko kantaa pikkusiskoaan lanteillaan ja kylän lapset viettävät yhdessä päivät, seikkaillen pihalta pihalle ja veneeltä veneelle. Välillä itketään, mutta yleensä nauretaan, ollaan ja ihmetellään. Lapset ovat osa elämää, toisin kuin lännessä, missä lapsi kulkee aikuisten mukana rattaissa, istuen kummallisen huomion keskellä odottaen viihdettä ja ajan viettoa. Muistan seuranneeni Euroopan eräässä puistossa lasten leikkiä; he mäiskivät ja hakkasivat toisiaan, jokainen itki vuorollaan ja pakeni äidin selän taakse, sai läimäyksen kengänpohjasta, itki hieman lisää kunnes jotain uutta jänittävää tapahtui ja itkemisen vuoro vaihtui toiseen. Lapsi on terve kun se leikkii, sanotaan. Aikaa ollessa rajattomasti ja suojelevia silmiä kylä täynnä lapset ovat lapsia ja oppivat huolehtimaan itsestään, mutta samalla myös toisistaan. Ihmiset luottavat toisiinsa, sillä he ovat perhettä. Minä istun tämän naisen lapsen kanssa, käyn hänen kanssaan kalassa ja syön hänen perheensä kanssa. Meillä on tuskin yhteistä kieltä, mutta nyt meillä on yhteinen elämä.

Phnom Phen

 1. päivä

Eksyin! Pitkästä aikaa kuljen kartan armoilla, suuren betoniviidakon keskellä. Auringon säteet eivät yllä saastuneen kaupungin kaduille, mutta lämpö tukahduttaa silti. Tunnen asfaltin hehkuvan kuumuutta, tunnen kuinka taivas kerää itseensä sähköä ja pianavaa sadetta, minä hetkenä hyvänsä, pian, pian, minä aukean ja huuhdon teidät tieheni.

Phnom Phen ei anna armoa. Kaupunki on suuri ja kaoottinen kakofonian keskus. Yli katujen reunojen valuvan torin, loikin kuin kiveltä kivelle. Ei saa koskea maahan. Väistellen, vetäytyen ja liukastellen kuljen ihmisten välissä. Näen temppelin torin päässä. Rantaudun porttien sisälle puiden varjoon ja katson karttaani. Minne olenkaan tullut, mikä on tämä kaupunki, joka nielaisi minut kokoanna.

Väsyttää ja hämmentää, mutta samalla janoan palata ulkona ryöppyäviin aaltoihin. Päätän jatkaa. Kuljen rantabulevardilla. "Tuk tuk ladyy!!" "Motorbike Ladyy!!" "Excuse me Miss!!"

Vierelleni ajaaa moottoripyörä. Katson miestä pyörässä; hänellä on kalastajanhattu, jossa taitaa lukea Cambodia. Hänellä on kauniit hampaat, mietin ovatko ne posliinia. Hänen ränsistynyt pyöränsä selässä on suuri kori täynnä mangoja.

-Mango, ladyy?! Very good, very seet, very cheap!
- No thank You! vastaan hymyille. Kävelen mukamas päättäväisesti eteenpäin. Nostan kantamaani pussia ja näytän jo aijemmalta torilta ostamiani hedelmiä.
- Already have, hymyilen miehelle ja tavallaan toivoisin etten olisi ostanut mangoja hetki sitten.
- Where are you from? Mies mangojen edessä vastaa.

En voi olla paljastamatta huvitustani; Mango Mies seuraa minua.

- Finland, vastaan pysähtymättä.
Välillä vilkaisen häntä, vaikka yritän olla katsomatta. En voi uteliaisuudelleni mitään.
Mies näyttää kovin hämmentyneeltä. Hän ei taida tietää mikä Phinland on tässä maailmassa.

- Name! Your name? hetkeksi hän jää taakseni, mutta kiihdyttää nopeasti vierelleni.
Hidastan entisestään. Nauran, en voi pidätellä iloani, vaikka tahtoisin olla (mukamas) hillitty ja tyyni.

- A n n a, artikuloin niin selvästi kun hymyltäni kykenen.
- Ann nah... mies huokaa nimeni aivan kuin ajatellen tietenkin...! tietenkin...!
- Ann nah, hän toistaa leveän hymyn tuoden taivaan auringon hänen kasvoilleen. Hangon keksi, ajattelen.

Miehen on vaikea ajaa ja hän jää hieman jälkeeni. Pysähdyn vaikka heti kääntyesssäni tiedän että paras jatkaa matkaa.

- Me, mies sanoo osoittaen itseään peukalolla, Srei r.
-SeiRr? katson häntä kysyvästi.
-Srei r.
-SreiR?
-Srei..
- SREI? saan sanottua hämmennykseni huipentumaksi.
-Srei.. hän toistaa nimensä viimeisen kerran hengähtäen aivan kuin ajatellen vihdoinkin.

-Aahaa! No, you Mango Man! jatkan.

Olen laskenut totisen naamani, sillä olen löytänyt Watermelon Man:n kadotetun veljen, Mango Man:n. Kuulen paksun basson korvissani hyräillen marssivaa tahtia

- Mango Man! Yes! hänkin nauraa.

Hykerrän itsekseni, en voi uskoa mikä löytö.


2. päivä

Eksyin jälleen. Teit sen taas! Käännyin väärin, en oikeaan. Väsytit jalkani, sait minut ostamaan hassun sinisen naamarin suuni suojaksi. Jä minähän kävelen ja kävelin ja kävelin.

Uskomaton päivä markkinoilla. Uskomaton päivä kaduilla. Näännyttävä päivä kuumuudessa, saasteessa ja liikenteessä. Tunnen ihmisten tujoituksen ja huutojen polttaneen ihoani aurinkosuojan läpi. Eikö mihinkään voi enää luottaa! Näen peilikuvani kauppojen lasiseinistä; suuret lasi, hohtava hengityssyöja, tuulessa huojuvat housut, vaaleat hiukset ja punainen huivi hiuksissa. Sain huivin Ashokilta, varmaankin hänen vanha nenäliina. Kannan sitä päässäni kuin loistavaa kruunua.

Yritän välttää moottoripyörä- ja tuktukkyytejä tarjoavien miesten kasvoja. Olen päättänyt olla puhumatta. Pudistan päätäni ja kävelen pysähtymättä. Vain yksi nuori poika sai minut kääntymään hetkeksi. Olen juuri palaamassa uupuneena takaisin hostellille. Paitani on hikinen ja muiviset flipfloppini lätisevät jaloissa. Nuori poika, pitkä ja laiha huutaa minulle "hey sister!" Hänen silmänsä ovat kääntyneet kuunsirpeiksi ilosta. Hän hymyilee niin iloisesti, että hänen tummat kiharat hiuksensa saavat hänet näyttämään hehkulampulta. "Hey brother!" vastaan vuorostani nauraen. "You are pretty!" hän huikkaa heiluen kävelytien reunalla valkoinen kauluspaita säteillen.