Kalenteriseikkailu

Joku puristaa kurkkuani. Tauti. Se löysi minut maanantaiaamuna, yllätti nukkuessani. Nyt tiedän sen, olisi pitänyt jättää valo päälle.

Tukholmankatu kohisee. Sää enteilee syysmyrskyä, mutta ulos on mentävä. On, jos tahtoo päästä mukaan pyörteeseen, jos tahtoo olla ajoissa, jos tahtoo päästä ytimeen ennen kello kahdeksaa. Jos tahtoo päästä aloittamaan maanantaiaamunsa, rauhoittumalla yliopiston joogatunnilla. Nyt tiedän sen, olisi pitänyt jäädä nukkumaan.

Yksinäinen ihmislaiva seilaa jalkakäytävällä. Keskellä väylää. Soitan hänelle kelloa, pyydän tietä omalle polkuveneelleni. Hän esittää kuuroa. Soitan uudestaan, soitan vielä kolmannen kerran. Ollessamme kylki kylkeä vasten hän huutaa minulle, minä hänelle ja bussit 14 ja 18 meille molemmille. Nyt tiedän sen, olisi pitänyt olla hiljaa.

Minuuttikellojemme viisarit ovat armottomia. Ne iskevät laihoilla viiksillään kellotaulua, joka oikeastaan on kasvomme. Jokainen sekunti uusi kurttu otsalla, jokainen minuutti syventää irvistysten juovia. Olkaa niin armolliset; ei lasketa tunteja, ei päiviä, ei vuosia! 

Poljen Musiikkitalon takaa, Sanomatalon edestä. Lasiseinät heijastavat hahmoni. Kuvani heijastuu lasista, kadotakseen sen reunassa, ilmestyäkseen hieman eri korkeudella seuraavassa ikkunassa. Jokaisen lasilevyn ohittaessa kuvajaiseni värähtää, aivan kuin sivua kääntäessä. Rakennus on uusi eikä siinä näy edes sormenjälkiä. Kuka sen on tehnyt, en tiedä. Onko se meidän kaikkien kun se kerran peilaa meidän kuvamme. Ohi mennessä kuvamme on osa sen valtaisaa seinää. Se on kuin eikenenkäänmaa, muttei kuitenkaan kaikkien maa, sillä se on pelkkä heijastus. 

Lasi on kaunis, sillä se on säälimätön. Se ei peitä, vaan paljastaa. Paljastaa niin pelon kuin rohkeuden. Suorat pinnat ja terävät kulmat ovat selkeitä. Selviä linjoja kaaoksen keskellä. Lasi saa kasvomme vääntymään kulmakohdissa, mutta vaikka peilikuva muuttuu, malli on edelleen entisellään. Näin ne väittävät, mutta entä jos en tahdo nähdä omaa kuvaani, vaan tahdon nähdä meidän kuvamme. Sen mitä pystymme käsillämme luomaan, muistoja, kertomuksia, värejä ja tunteita. Sormenjälkiä?

Myöhemmin viikolla istun kirjastossa sananvapauden temppelissä. Jostain syystä jokin sisälläni kalvaa minua. Olisin tahtonut sanoa jotain, mutten saanut. En saanut sanottua. Tiesin ehkä sanat, mutten osannut käyttää. En tuntenut kieltä. Tiesin mitä tahdoin kertoa, mutten tiennyt millä keinoin. Kai minua pelotti, mutta mikä. Vaikka olen vapaa paljastamaan itsestäni sen minkä tahdon, ei kukaan voi nostaa huntua, jolla kiedon sisimpäni. Verhoan, jättäen vain pienen aukon ilman kulkevaksi. Verhoan niin että välillä tuntuu tukahduttavalta. Ei kukaan minua pakota, teen sen suojellakseni itseäni, mutta mitä sitten kun suojani kääntyy minua vastaan. Huulteni hiljaiset liikkeet eivät burkhani alta näy, silmieni hapuileva liike. Kenties näet kuinka nyhdän kangasta. Hermostuneesti, kuitenkaan sitä riisumatta. Katson kuinka tuuli riepottelee valkeaa hedelmäpussia. SANO. En saa sanottua, mutta kirjoitan kyllä.

Palaan maanantaihin, jolloin kaikki meni pieleen, tai näin ainakin aluksi kuvittelin.

Omakuvani liikkuu. Omakuvani on myöhässä. Omakuvani on arjen ahdistama ja kiireen kurtistama. Näinkö täällä tosiaan eletään? Näinkö me tahdomme elää. Myöhästyn joogatunnilta ja unohdan luentosalini numeron ja ajankohdan. Minulla ei ole uutta hienoa puhelinta jolla pääsisin nettiin selvittämään, missä salissa tämä luento on. Melkein tunnen kuinka ystävämme wifi tökkii poskiani ja vetää hiuksistani; lälläs lää! Olemme täällä, mutta etpä saa meitä kiinni! Löydettyäni tietokoneen näppäilen itseni Yliopiston sivuille; weboodin käyttökatkos. Tämä on liikaa! 

Avaan valkean oven. Kenkäni kopisevat astuessani täyteen luentosaliin. Tasan tunnin myöhässä. Istun edessäni olevaan paikkaan. Nojaan puiseen tuoliin. Se on kova ja satuttaa selkääni. Puristan silmäni kiinni. Tuntuu niin pahalta. Kuuntelen itseäni. Tuntuu niin pahalta. Tällaistako täällä on? Tässä maailmassa. Niin pahalta. Mitä se on, tämä paha olo. Tällä tavallako me täällä aloitamme jokainen viikko tässä maailmassa. 52 kaksi kertaa vuodessa. Vuodesta toiseen. Kuinka te kestätte, kuinka minä kestän. Istun kehoni häkissä ja etsin pakoreittiä, mutten sellaista löydä. Hitaasti kaivan muistiinpanovälineeni esille. Olen unohtanut kynäni kotiin. Sanoitteko 52 kertaa vuodessa? Tutkimusmatkani Helsingin arjessa ei tunnukaan enää niin mukavalta, peräti liian jännittävältä.

Tauolla ystäväni tulee luokseni. Hän sanoo kasvoillani paistaneen epätoivon. Hän on pieni ja lämmin pelastukseni. Hänen sanat nostavat leukani jälleen. Hänen hymynsä saa kyyneleet silmäkulmissa muuttumaan naurun helmiksi. 

Joskus talvella istuin ikkunan takana ja katselin naapureiden ikkunoita. Toivoin jonkun tulevan lasin taakse ja vilkuttavan minulle, todistavan että seinien sisällä on eloa. On jotain josta jakaa. Jos seiniä ei olisi, olisi vain lasia, niin näkisimme toisemme, mutta toisiko se meidät lähemmäksi toisiamme. Katseita ei kutsuttaisi, ne tulisivat aamuin, illoin ja yölläkin. Lasista näkee ulos, mutta samalla peilikuvansa. Kesämökiltä kaupunkiin tullessa katselin vaihtuvaa maisemaa, tarkemmin katselin kasvojani vaihtuvaa maisemaa vasten. 

Viimetalven pidin matkablogia. Kirjoitin aina välillä, jotta ne jotka sivullani seikkailivat, tietäisivät miltä tuntuu olla matkalla minun kanssani. Nyt matkustan täällä. Helsingissä, Suomessa. Ja se vasta on jännää, se vasta on kuluttavaa ja vaatii totuttelua ja sopeutumista. Se vasta on eksoottista ja eriskummallista, vailla järkeä vaikka se niin väittää. Täynnä tunteiden sekamelskaa, jotka kenties eivät tärkeilevien talojen suorilla seinillä paista, mutta kimpoilevat sitä kiivaammin vaalenevan ihoni alla. Äänimeren pauhatessa jostain minulle tulee tarve kirjoittaa näitä pieniä ajatuksia, onko se typerää. Ehkä etsin ääntäni kuuluviin, ehkä vain nautin kaiun akustiikasta. Niin. On jälleen maanantai ja tahdon saada viimeviikolla aloittamani ajatukset jollain tavalla arkistoitua. Näin siinä kävi.

Tänään on uusi maanantai. Oli kiva päivä. Paikalla ollessa tuntee välillä hukkaavansa itsensä. Kysymykset kuten; miksi olen tässä? mitä minä teen? kummittelevat korvien välissä olevassa vihreän harmaassa tilassa. Niin, etsiessä vastauksia löytää helposti kysymykset. Niin… niin… niin. Tahtoisin vielä toivottaa kaikille hyvää alkavaa viikkoa ja hauskaa maanantaita, mitä siitä nyt enää onkaan jäljellä.

Midsummer

This is for you who stay without the sun, because I have it all.
This is for the longing hearts of sunsets,
the restless souls of moon rise

This is for those who leave their sleep to see the first rays of the sun
because I have it all.


It is midsummer in Finland. I lie in my bed listening to the wind in the trees surrounding my small being. The forrest around me is swaying in the waves of the wind. Thin branches bend to greet their master, the sky. Thw rain soaks the clothes of the green beings, nothing can escape these forces of nature. I lie in my bed and listen.

When I wake up everything is silent. My sisters face is turned towards me, she is breathing softly. I have had no dreams, I have been in a total state of stillness. And now everything around me is quiet. Nothing moves. The trees outside are still, they are almost apologetic for their dance during the night. I wonder what it was like last night, when the wind stopped. Did it end suddenly or slowly fade away, changing its place? Is the wind like a long hem of a lady; covering the ground with its sweeping shadow and moving along her steps, following where ever she goes. And when she stays, when she sways and dances, the hem will dance with her. The wind will be as wild as her steps, the sound of thunder as loud as her laughter.

It is silent as I go outside. Yesterday was raining, but today I see the sun. It is a beautiful day after the storm. The sun shows its face and moves slowly, like in a dream world over our heads. Although his smile is bright is his warmth chased away by the sea breeze, I squint my eyes under his gaze and hold on to my scarf. It is cold.

I wonder through the forest. I am looking for a good birch to cut some braches to make a small whisk. I want to wash myself in the smell of summer, I want to cleanse my back with the sent of the trees. I walk on the mossy ground gazing at the treetops. I try to climb a young trunk, but the braches are too high. Why? Slowly I collect a good bundel and walk back to our cottage. I am not afraid. I have seen so many forrests, so many trees, so many grounds and jungles, but not felt afraid in the forest. Alone I am safe, I know the trees won't hurt me. I know the groud won't hurt me. I know the sea won't hurt me. I hope I don't cut myself with my knife.

The water is cold! Oh so cold! I chant hindu mantras, I pray to Shiva to take my mind off my body. Maybe it helps, maybe he just sits on mnt Kailash and laughs at my crazy little being. Still here I am, after Ganga, after Pushkar, after the Indian Ocean, After the Gulf of Thailand and The Great Mekong, bathing in the Gulf of Finland, in the same spot I learend to swim and to love the sea. There is nothing new under the sun, and this is where you will find me.

Kesäyö keittiössä

Poljen pyörälläni läpi paikkojen, jotka tunnen. Tämä on ollut lapsuuteni, tämä on kasvattanut minut aikuiseksi. Nämä seinät ovat olleet tarhani, nämä puut ovat olleet kirkkoni katto jo pitkään.

Lähdin matkaan kuin eilen. Kerrotte minulle talven tapahtuneen, mutta näytätte silti samalta. En tiedä uskoako teitä vai ei. Aika ei ole voinut kulua samalla lailla kuin minun aikani poissa täältä. Voin laskea päivät viime vuoteen, milloin lähdin. Voin mitata ajan, joka kului, joka kellotaulullani juoksi. Voin merkta jokaisen minuutin, jokaisen sekunnin, mutten voi mitata tunteita. En voi mitata muistojani, jotka värittävät tätä matkaa. Koko ajan tunsin olevani perillä. Tiesin että tämä matka tuo minut lähemmäksi itseäni, lähemmäksi omaa tahtoani. Sitä mikä siitä ikinä voi olla todellista.

En tahdo palata samaan pyörremyrskyyn tänne Suomeen. Tahdon olla Suomessa kotona, tahdon olla yhtä rauhassa itsessäni näillä tyhjillä kirkkailla kaduilla, aivan kuin olin rauhassa valuvan kaaoksen keskellä. Tahdon olla puhtaampi kuin loistavat seinät ympärilläni. Tahdon rakastua tähän kaupunkiin ja näihin ihmisiin niin kuin rakastuin Keniaan, Intiaan, Laosiin,Cambodiaan ja Thaimaahan. Niin kuin rakastuin maailmaan.

Mailla on ihmisten kasvot, heillä on ihmisten sydän. He jakavat hengityksemme, jakavat pulssimme. Poljen Alppipuistosta pitkän sillan yli keskustaan. Vaihdan maisemaa tuntemani kaupungin sisällä. Kuljen hellistä suudelmista nyrkkien alle, vehreästä puistosta kuivien katukiven keskelle. Korkeat korot lyövät maahan tahtia, en välitä. Se ei ole minun tanssini. Poljen kaiken tämän ohi, tutustun tähän paikkaan uudestaan, tiedän ettei minun ole pakko tulla tänne takaisin, voin aina lähteä. Tahdon tehdä tästä kaupungista vaatteeni, kauneimman koruni. Tahdon olla sen sateissa, sen myrksyissä ja veden jälkeisissä pilvissä.

Asettua aloilleen, myöntäen itselleen ettei tausta ikkunan takana muutu huomenna. Aamut jolloin syöt eilisten kestejen salaatteja, vaikka ne maistuvat jo vanhalta nahkalta. Päivät jolloin selaat ajatuksissasi Hesaria, koska et aamulla jaksanut maailman liikennettä lukea. Tulen elämään iltoja toisten kanssa, jakaen yöt, jakaen aikani suunnitellen hetket huolella, tai jos ei huolella niin rauhalla ja rakkaudella.

Perheeni oli minua kentällä vastassa. Painoin olkani äidin kainaloon. Olin jälleen hänen pikku tyttönsä. Olin poissa, mutta palasin. Palasin terveenä pitkän talven jälkeen. Olen yrittänyt punnita tekojani, olen yrittänyt pohtia teinkö väärin vai teinkö oikein, antautuessanii Afrikkaan, Intiaan ja Aasiaan. Paikat kartalla, jotka saavat sydämeni lyömään eri tavalla. Tunnutte olevan niin kaukana. Tunnutte olevan erillisiä elämiä omassa kirjassani. Ihon alle kirjoitettuja tarinoita elämästä, jonka elin. Helsinki, hiekan värisillä seinilläsi roikkuvat niin monet vuodet. Kuinka jaksat niitä kantaa.

Helsinki

But see, you are a free spirit, Ystäväni sanoo minulle kertoessani jatkavani matkaani seuraavana päivänä. Olen ollut viikon Intiassa ja jo nyt tunnen tietäväni mikä tulee määräämään matkani suunnan; sieluni, joka tahtoo lentää.
Saavuin Intiaan vetääkseni itseni ulos maailmasta, jonka tunsin tukahduttavani minut. Vein itseni kaaoksen keskelle, myrskyn silmään löytääkseni suuntani ilman kompassia. Matkustin niin paljon, näin niin paljon ja tunsin niin paljon ja niin monta eri asiaa, että vasta nyt todella ymmärrän mitä tein itselleni. Oliko se järkevää? Tuskin, mutta oliko se sen arvoista? Ehdottomasti. Tahtoisin elää kaiken uudestaan.

Matkalla ollessa matkustaminen on normaalia; kaikki muutkin ovat omilla reissuillaa, olet yksi monien monien joukossa. Ajat ja ympäristöt muuttuvat yhdessä yössä, muutamissa tunneissa; miksi murehtia mennyttä tai tulevaa kun niiden muuttujat eivät ole käsissämme. Kahdeksan kuukautta on pitkä aika viettää lentäen, mutta vielä pidempi aika vankilassa. Nyt kertoessani tarniaani minut jo ennestään tunteneille, tunnen kaiken kuulostavan kovin kummalliselta, en tunnista omaa ääntäni. Yritänkö kuvailla värejä sokealle, ovatko nämä kertomukset totta ollenkaan. Välillä tuntuu etten ole varma enää itsekään.

Makaan omassa sängyssäni Mäntytiellä. On hiljaista. On pimeää. On lämmintä ja mukavaa. En ole ollut täällä kovin pitkään aikaan. En tiedä mitä tunnen, en onnea en surua. Kenties pelkkää tyhjyyttä. Luomieni alla näen kartan joka seuraa kulkemaani polkua. Itken ja nukahdan pian.

Aurinko nousee aivan kuin muuallakin maailmassa. Mutta tätä aurinkoa en seuraa samalla tavalla kuin aiemmin. Täällä minulla on kello. Pukeudun vanhoihin vaatteisiini taistellen lempihameeni ylitsepursuavan vaatekaappini kätköistä. Kahdeksan kuukauden kotini ja kätköni, yksi rinkka, nojaa seinää vasten puoliksi perattuna. Lähden Kallioon vanhalla pyörälläni. Kadut ovat kumman autioita ja värit ihmeellisen kirkkaat. Kovin mielenkiintoinen tämä uusi paikka, Helsinki.

Suuret suorat talot hohtavat hillittyjä värejään sinistä taivasta vasten. Siistit ikkunat valkoisine karmeineen heijastavat taivaalla leijuvia pumpulipilviä. Kauniit autot koristavat virheettömiä teitä kuin helminauhat korealla kaulalla. Kumpa minulla olisi kamera mukana. Poljen tuttuja reittejä, mutta tunnen olevani näkymätön. Kukaan ei tiedä minun olevan täällä, olen kaikille pelkkä hahmo kadulla, ohimenevä ilmestys, en ehkä totta ollenkaan.

On keskipäivä ja niin hiljaista. Missä kaikki ihmiset ovat? Katselen kaupunkia ja ihmettelen sen autiota tilaa, onko täällä ollut kulkutauti tai kansanvaellus. Mannerheimintiellä kävelee kourallinen ihmisiä. Missä te olette? Siellä suurissa taloissanne tai hohtavissa autoissane? Kovin on jännä paikka tämä Helsinki.

Aivan kuin muuallakin maailmassa, elämä jatkuu päivästä päivään. Ainoastaan tämän elämän minä tunnen entuudestani, tai ainakin luulin tuntevani. Nyt kuljen kadulla ja tahdon pysähtyä ottamaan kuvan päiväkaljaansa juovista ystävistä, pohdin katukuvan väljyytä ja vihreitä puita, jotka huojuvat tuulessa. Samaan palloon mahtuu niin monta puolta. Matkani jatkuu yhä edelleen.

Elän Helsingin hetkessä. Annan kaupungin muistojen pyyhkiä ylitseni pehmeänä aaltona. Olemme jälleen yhdessä, minä ja synnyinkaupunkini. Koti tämä ei enää ole, kotini on jossain muualla; se on täällä Annassa. Olen löytänyt niin monta kotia, etten enää tiedä minne kuulun. Olen antanut kaiken pois tai pikemminkin kotini on viety minulta. Olen nähnyt ettei sellaista olekaan, vaikka kovin koitamme niin itsellemme uskotella. Mitä minulle on jäänyt on vain olemassa tässä, koti on tässä.

Olen kaivannut Suomea ja kaivannut perhettäni ja ystäviäni. Nyt huomaan kaivanneeni ymmärrystä ja turvaa. Olen kaivannut rauhaa ja hiljaisuutta, mutta myös löytänyt sen itsestäni. En voi saada sitä paikasta, enkä ihmisiltä, sen on tultava minusta. Mutta Helsinki, silti hiljaisuudessasi ja puhtaudessasi olet minulle rakas, olet minun sininen kesäyö ja hidas auringonlasku lempeän päivän jälkeen. Kotimatkalla pysähdyn Pitkän sillan ylle. Saksalaispariskunta kävelee minua vastaan ja mieleni tekee jutella heidän kanssaan. Annan heidän jatkaa rauhassa mutta jään reunalle nojaamaan. Rantaa reunustaa vihreä puuaalto, kaupunki hehkuu yltä ja päältä sinistä illan valoa. Ensimmäinen päiväni Helsingissä.

Let us be Freedom and Love.

Muistan Intian Rishikeshissä ashramini oppitunnilla Gurun kertoneen Babasta, joka asui vuorilla luolassa aivan yksinään. Luola oli ollut Baban koti jo monta vuottta, samoin kuin metsät ja luonto hänen ympärillään. Vaikka hän eli yksin, tulivat monet häntä tapaamaan, osittamaan kunnioitustaan ja häneltä oppimaan. Baba toivotti kaikki tervetulleiksi, mutta pysytteli silti omillaan, omassa rauhassaan.

Eräänä päivänä hänen luoksensa tulee vieras, joka pyytää neuvoa elämänsä solmujen oikaisuun. Baba kuuntelee ja siunaa miehen. Mies on kovin ihmiessään Baban askeettisesta elämästä ja kysyy "Do you never feel alone?" Baba kuuntelee miehen kysymyksen ja vastaa: "Now I feel alone, because you are here." Eläessään luolassa hän tuntee yhteyden kaikkeuteen jokaisella hengenvedolla, jokaisella aistillaan. Huomion harhautuessa toiseen ihmiseen, joka väkisin yrittää löytää yhteyden toiseen, menettää hän rauhassa olevan ymmärryksen joutuessaan olemaan välikäsi yhteyden ja maailmamme kaaoksen keskellä. Yksinäisyys on pelkkä harha, sillä emme ole milloinkaan erillään elämästä ympärillämme, olemme osa sitä ja jatkuvassa virrassa eri elämän muotojen kanssa. Kumartaessa toiselle, kumarrat elämälle, kantaessa toisesta huolta, huolehdit elämästä.

Istun Freedom Homen kuistilla ja katselen hänen hahmoaan riippumatossa. Hän nostaa kitaran ja aloittaa yksinkertaisen sävelen. Kuuntelen musiikin tarinaa ja hyppään mukaan pienellä äänellä; old pirates, yes they rob I, sold to the merchant ships...

Vapaus on tuonut meidät tälle samalle kuistille. Vapaus kulkea omaa tietä ja seurata vahvinta tuulta on tuonut meidät tähän. Vapaus, sävel joka on jokaisessa naurussa, jokaisessa hymyssä ja hellyydessä. Vapaus on aurinkomme ja kallein aarteemme. Vapauden arvo ei ole vakio. Vapaus on elämämme vaihtotavaraa, voimme vaihtaa sen rahaksi, eduiksi, kunnioitukseksi, turvaksi ja nautinnoksi, mutta vapauden menettäessä on se yhä vaikeampi saada takaisin.

But my hand was made strong, by the hands of the All Mighty. Vapaus on voimamme, se on tahtomme takana ja toivomme pimeässä. Antaessamme aikamme työhön, vaihdamme vapautemme rahaksi, ostamme asioita joita tarvitsemme, jotta elämämme helpottuisi, jota säästäisimme aikaa toisista asioista. Käytämme aikaamme säästääksemme rahaa lomamatkoihin, saadaksemme viikon vapautta. Työ on väärinkäsitys, rakentaessamme yhteistä taloa, teemme sen vapaasta tahdostamme, teemme sen koska se on tarpeellinen. Työ on oman vapauden vaihtamista palkkioksi; annan aikani ja kykyni ja kehoni sinulle, anna sinä jotain minulle. Jos kantaisimme enemmän huolta toisistamme, jos huomaisimme että pohjimmiltamme tahdomme kaikki olla vapaita, orjien sijaan, kenties työ ei enää tuntuisikaan työltä.

Emancipate yourself from mental slavery, none but ourselves can free our minds. Olen oman mieleni orja. Matkani aikana olen pelännyt niin paljon, olen itkenyt ja tärissyt yksin bussissa tietäen että yöstä tulee pitkä ja tieni on tuntematon. Oma mieleni on takertunut kehooni, kertoen sen olevan minun omani, sanoen kantamieni tavaroiden kuuluvan minulle. Olen ajatellut kuuluvani toiselle, vaikka tiedän rakentaessani aitaa itseni ympärille peitän auringon omalta pihaltani. Auringon valo tuo mukanaan varjonsa, mutta varjo ei ole se mikä tappaa elämän, elämä kuolee kuihtuessaan, hapen loppuessa nauhan kiristyessä keuhkojen ympärillä. Päästessäni perille, Himalayan vuorien auetessa edessäni kylmän yön jälkeen, tiesin matkan tarkoituksen; kokeakseni vuorten vanhan kauneuden oli minun ensin seikkailtava yö kolmessa eri bussissa, jossain Pohjois-Intiassa. Vuoret ja niiden vahvan viisauden nähdessäni unohdin epätoivon ja pelonsekaiset tunteeni, tiesin tulleeni perille ja voittaneeni yön pimeyden. Todellisuudessa en ollut hetkeäkään ollut yksin, ainoastaan oma mieleni oli huutanut yksinäisyyttäni, avuttomuuttani. Tosi asiassa olin hyvissä käsissä ja vailla huolta, jos vain olisin itse luottanut itseeni ja seurassani oleviin ihmisiin enemmän.

En tahdo myydä vapauttani kauppalaivalle. En tahdo sen kulkevan posi luotani, toisten taskuihin. Vapauteni on kaikki mitä minulla on, mitä minulla tulee ikinä olemaan. Vain jakamalla voin kokea enemmän, elää enemmän viemättä toisen vapautta. Käteni ovat vahvat vaikka tiedän olevani vain pieni nyytti elämää tässä maailmassa. Ei haittaa, sillä en ole yksin enkä ikinä tule olemaan.

Olen bussissa matkalla kohti Bangkokia. Tuntuu kuin joku istuisi rintani päällä. Ahdistaa. Olen menossa kaupunkiin, tulen asumaan kivisten seinien sisällä, hotelleissa jotka muistuttavat ruotsinlaivoja. Vaikka rakennukset seisovat paikoillaan, niillä matkustavat ihmiset heiluvat kuin syysmyrskyssä. Tahdon takaisin merelle.

Muutamme pois Bangkokin kauppakadulta hieman syrjemmälle, kauniiseen taloon joen varrelle. Seuraan jokea pitkin virtaavien kasvisaarekkeiden ikuista kulkua. Aamulla ne kulkivat vasemmalle, nyt illalla oikealle. Tämä on mysteeri, joka jää selvittämättä. Huomaan pitäväni tästä paikasta, huomaan kiintyväni näihin rakennuksiin, tähän elämäntyyliin, näihin väreihin ja hajuihin. Mieleni juoksee haaveissa ja toiveissa, kenties palaan tännekin, kenties täälläkin voisi elää, kenties... kenties... Vietän päiväni inspiraatiota keräillen, lompakkoni on kovin kevyt, joten säilön luovuutta silmilläni. Ihmeiden aika ei ole ohi, pala sydäntäni jää Kaakkois-Aasiaan.

Lapset

Nousen skootterin selästä ja katson pientä valkeaa bungalowia. "Welcome to Freedom home," hän sanoo ja avaaa puisen porttinsa. Miltä tuntuu elämä Thaimaassa off season aikaan, hyvältä.

Koh Chang on kovin hiljainen. Saarella on enemmän paikallisia kuin turisteja ja nautin siitä. Ravintolat ovat aavemaisen tyhjillään, tasasaisten aaltojen murina kaikuu luksushotellejen seinillä. Suuri juliste lupaa Extravaganzaa juhlaa. Lauantai tulee ja menee, extravaganzaa saamme odottaa ensikauteen.

Katson merta ja tunnen olevani vapaa. Vietin viisi päivää Cambodia Kampotissa, kauniissa jokikaupungissa. Näin auringon nousevan vastarannalla punaista tulta hehkuen, näin sen laskevan värjäten taivaan neljällä eri siveltimen sävyllä. Mutta taivaasta huolimatta kateseeni lasketui aina vastarannalle.

Cambodiassa vietin paljon aikaa itsekseni. Huomasin tarvitsevani sitä, huomasin sen olevan hyväksi minulle. Yksin reissatessa huomaan tiettyjen asioiden vievän kovin paljon energiaa ja suurin niistä on toisten odotukset ja tarve miellyttää toista. Liian monta kertaa olen tuntenut ihmisten takertuvan minuun ja jatkuva pyristely vapauteen vie niin paljon voimia. On rasittavaa huomata omien energioiden valuvan hukkaan joutuessa säilyttämään oma vapaus kuin väkisin. Päätin luottaa omiin jalkoihini ja vuokrasin oman pyörän ja poljin omaa vauhtiani. Paras päätös pitkään aikaan.

Ajelen hitaasti kyläpolkuja, väistelen suuria kuoppia hiekkatiellä, on kuin joku olisi tahallaan kaivanut tien täyteen täydellisen pyöreitä kuoppia. Ihmiset tervehtivät minua iloisesti matkatessani heidän pihojen poikki, iltapäiväaurinko on pehmeä, mutta peitän silti hartiani ja pääni huivilla. Paikalliset kulkevat kokopitkissä vaatteissa, aurinkoa ei tarvitse erikseen palvoa sen polttaessa maata ja sen kansaa säälimättä. On kuuma.

Kampotissa sain rauhassa elää omaan rytmiini aina auringon noususta auringon laskuun. Opin tuntemaan paikallisen torin ja paikalliset markkinat. Kävin kalassa kauniin nuoren äidin, Sariin, kanssa ja istuskelin pitkät tovit hänen kuistillaan jokea katsellen ja hänen pientä poikaa kaitsen. "Anna, you take baby, I go house," näin jäin lapsen kanssa kahen seuraamaan toisen ponnisteluita nousta omille pullukka jaloilleen. Auttaessani pienen sankarin pystyyn hehkuivat hänen pyöreät kasvot maailman valloittajan onnea. Tanssiaskelia ottaen ja käsillään tukea haparoiden hän harjoitteli omia voimiaan ja nauroi pienelle suurelle onnelleen.

 Maailman lapset ovat kovin erilaisia. Täällä lapset pitävät huolta toisistaan, isosisko kantaa pikkusiskoaan lanteillaan ja kylän lapset viettävät yhdessä päivät, seikkaillen pihalta pihalle ja veneeltä veneelle. Välillä itketään, mutta yleensä nauretaan, ollaan ja ihmetellään. Lapset ovat osa elämää, toisin kuin lännessä, missä lapsi kulkee aikuisten mukana rattaissa, istuen kummallisen huomion keskellä odottaen viihdettä ja ajan viettoa. Muistan seuranneeni Euroopan eräässä puistossa lasten leikkiä; he mäiskivät ja hakkasivat toisiaan, jokainen itki vuorollaan ja pakeni äidin selän taakse, sai läimäyksen kengänpohjasta, itki hieman lisää kunnes jotain uutta jänittävää tapahtui ja itkemisen vuoro vaihtui toiseen. Lapsi on terve kun se leikkii, sanotaan. Aikaa ollessa rajattomasti ja suojelevia silmiä kylä täynnä lapset ovat lapsia ja oppivat huolehtimaan itsestään, mutta samalla myös toisistaan. Ihmiset luottavat toisiinsa, sillä he ovat perhettä. Minä istun tämän naisen lapsen kanssa, käyn hänen kanssaan kalassa ja syön hänen perheensä kanssa. Meillä on tuskin yhteistä kieltä, mutta nyt meillä on yhteinen elämä.

Phnom Phen

 1. päivä

Eksyin! Pitkästä aikaa kuljen kartan armoilla, suuren betoniviidakon keskellä. Auringon säteet eivät yllä saastuneen kaupungin kaduille, mutta lämpö tukahduttaa silti. Tunnen asfaltin hehkuvan kuumuutta, tunnen kuinka taivas kerää itseensä sähköä ja pianavaa sadetta, minä hetkenä hyvänsä, pian, pian, minä aukean ja huuhdon teidät tieheni.

Phnom Phen ei anna armoa. Kaupunki on suuri ja kaoottinen kakofonian keskus. Yli katujen reunojen valuvan torin, loikin kuin kiveltä kivelle. Ei saa koskea maahan. Väistellen, vetäytyen ja liukastellen kuljen ihmisten välissä. Näen temppelin torin päässä. Rantaudun porttien sisälle puiden varjoon ja katson karttaani. Minne olenkaan tullut, mikä on tämä kaupunki, joka nielaisi minut kokoanna.

Väsyttää ja hämmentää, mutta samalla janoan palata ulkona ryöppyäviin aaltoihin. Päätän jatkaa. Kuljen rantabulevardilla. "Tuk tuk ladyy!!" "Motorbike Ladyy!!" "Excuse me Miss!!"

Vierelleni ajaaa moottoripyörä. Katson miestä pyörässä; hänellä on kalastajanhattu, jossa taitaa lukea Cambodia. Hänellä on kauniit hampaat, mietin ovatko ne posliinia. Hänen ränsistynyt pyöränsä selässä on suuri kori täynnä mangoja.

-Mango, ladyy?! Very good, very seet, very cheap!
- No thank You! vastaan hymyille. Kävelen mukamas päättäväisesti eteenpäin. Nostan kantamaani pussia ja näytän jo aijemmalta torilta ostamiani hedelmiä.
- Already have, hymyilen miehelle ja tavallaan toivoisin etten olisi ostanut mangoja hetki sitten.
- Where are you from? Mies mangojen edessä vastaa.

En voi olla paljastamatta huvitustani; Mango Mies seuraa minua.

- Finland, vastaan pysähtymättä.
Välillä vilkaisen häntä, vaikka yritän olla katsomatta. En voi uteliaisuudelleni mitään.
Mies näyttää kovin hämmentyneeltä. Hän ei taida tietää mikä Phinland on tässä maailmassa.

- Name! Your name? hetkeksi hän jää taakseni, mutta kiihdyttää nopeasti vierelleni.
Hidastan entisestään. Nauran, en voi pidätellä iloani, vaikka tahtoisin olla (mukamas) hillitty ja tyyni.

- A n n a, artikuloin niin selvästi kun hymyltäni kykenen.
- Ann nah... mies huokaa nimeni aivan kuin ajatellen tietenkin...! tietenkin...!
- Ann nah, hän toistaa leveän hymyn tuoden taivaan auringon hänen kasvoilleen. Hangon keksi, ajattelen.

Miehen on vaikea ajaa ja hän jää hieman jälkeeni. Pysähdyn vaikka heti kääntyesssäni tiedän että paras jatkaa matkaa.

- Me, mies sanoo osoittaen itseään peukalolla, Srei r.
-SeiRr? katson häntä kysyvästi.
-Srei r.
-SreiR?
-Srei..
- SREI? saan sanottua hämmennykseni huipentumaksi.
-Srei.. hän toistaa nimensä viimeisen kerran hengähtäen aivan kuin ajatellen vihdoinkin.

-Aahaa! No, you Mango Man! jatkan.

Olen laskenut totisen naamani, sillä olen löytänyt Watermelon Man:n kadotetun veljen, Mango Man:n. Kuulen paksun basson korvissani hyräillen marssivaa tahtia

- Mango Man! Yes! hänkin nauraa.

Hykerrän itsekseni, en voi uskoa mikä löytö.


2. päivä

Eksyin jälleen. Teit sen taas! Käännyin väärin, en oikeaan. Väsytit jalkani, sait minut ostamaan hassun sinisen naamarin suuni suojaksi. Jä minähän kävelen ja kävelin ja kävelin.

Uskomaton päivä markkinoilla. Uskomaton päivä kaduilla. Näännyttävä päivä kuumuudessa, saasteessa ja liikenteessä. Tunnen ihmisten tujoituksen ja huutojen polttaneen ihoani aurinkosuojan läpi. Eikö mihinkään voi enää luottaa! Näen peilikuvani kauppojen lasiseinistä; suuret lasi, hohtava hengityssyöja, tuulessa huojuvat housut, vaaleat hiukset ja punainen huivi hiuksissa. Sain huivin Ashokilta, varmaankin hänen vanha nenäliina. Kannan sitä päässäni kuin loistavaa kruunua.

Yritän välttää moottoripyörä- ja tuktukkyytejä tarjoavien miesten kasvoja. Olen päättänyt olla puhumatta. Pudistan päätäni ja kävelen pysähtymättä. Vain yksi nuori poika sai minut kääntymään hetkeksi. Olen juuri palaamassa uupuneena takaisin hostellille. Paitani on hikinen ja muiviset flipfloppini lätisevät jaloissa. Nuori poika, pitkä ja laiha huutaa minulle "hey sister!" Hänen silmänsä ovat kääntyneet kuunsirpeiksi ilosta. Hän hymyilee niin iloisesti, että hänen tummat kiharat hiuksensa saavat hänet näyttämään hehkulampulta. "Hey brother!" vastaan vuorostani nauraen. "You are pretty!" hän huikkaa heiluen kävelytien reunalla valkoinen kauluspaita säteillen.

Ajasta

Ajatuksia ajasta
sen tomusta uudesta
sen suurista arvista,
jotka se sisältään kasvattaa.

Istun kivumuurilla katsellen Angkor Watia
se on niin suuri, kovin suuri.
Temppeli, jonka ihminen unohti,
mutta aika ei.

Sen monet muurit ovat murtuneet
suuret kivikasvot kaatuneet
kuka vartioi kansaa
ilman suuntaa silmissään?

Ihminen unohti, mutta luonto ei.
Maailma ei kansan mukana kaadu
aika kasvattaa juurensa muuriemme yli.
Luulitteko seinänne pysäyttävän siemenen,
joka saumoistanne kasvaa.

Jälkemme jälleen löytäessämme,
oli uusi armeija vallannut alan.
Paksut valkoiset juuret piteleät sortuvia seiniä
he ovat yhtä. Hetki ja sen historia.

Kuuluikö kivistä ääni kattojen murtuessa,
jos kukaan ei ollut sitä kuulemassa?

Vihreät lehdet koristavat sinistä taivasta
samat olivat värit silloin,
samat ovat värit nyt.
Vain kivimuurit, kameleonttimme
kasvattivat suojaksi sammaleen.

Rakennan temppeliäni
pala palalta
seinät kohoavavt
kattoa kohoaa
askel askeleelta lasken lattiaa
hetki hetkellä avaan ikkunaa.
Mitä minusta jää ajan kasvaessa ylitseni?
Kuka kietoo juurensa muurieni rakoihin,
mikä minut sortaa, mikä minua vahvistaa?

Kauneus ei kadonnut,
se muutti vain muotoaan.
Onko kulta hopeaa kalliimpaa,
jos se hiuksissa mitataan?

Vanha runko peittää taimilta auringon
taimet tanssivat tuulessa
vanhan valittaessa myrskyssä.

Jalkani halkeilevat ja likaiset
kiipesivät murtuneille muureille.
En minä niitä enää riko, ne ovat jo sortuneet.
Puun kolossa on hämähäkin pesä.
Sadat pikku otukset kuhisevat seitissään.
Elämä jatkuu,
sanoisi äitini.

Angkorin alla

On lauantai iltapäiv äja maa on vielä kostea juuri tauonneen rankkasateen jälkeen. Olen pyöräillyt omasta mielestäni jo jonkin aikaa, eihän viisi kilometriä nyt niin pitkä matka ole, alan käydä levottomaksi. Missä tämä temppeli nyt on, eikö se ole aika suuri, en kai ajanut sen ohi..? Poljen ja poljen, nuoret pojat kiitävät ohitseni nauraen. Käännyn oikealle seuraavasta risteyksestä. Edessäni aukeaa lampi, jonka lämmin pinta höyryää viileässä ilmassa. Vanhat puut valkoisine runkoineen laskevat varjonsa veden peilikirkkaalle iholle lasten istuessa veden rajassa kenties käpyjä pyörittäen.

Katson vettä joka huokaa usvaa, näen paksun kivisillan, joka johtaa temppelin sisään käyntiin. Tuntuu kuin jokin puristaisi kylkiäni sisältä päin, en saa pidettyä ilmaa keuhkoissani. Tämä on liian kaunis.

Angkorin temppeli omistettiin Jumalalle, ensin Vishnulle ja myöhemmin Buddhalle. Temppeliä ei ikinä hylätty, sitä ei ikinä unohdettu ja vielä tänäänkin kiipeävät monet kaukaakin saapuneet jalat ylös kapeita kiviportaita polvistuakseen päättömän Buddhan eteen. Angkor on ihmiskunnan lahja Jumalalle, hahmolle, joka elää uskossamme. Kuljen pitkin harmaita käytäviä, annan sormieni juosta kiviveistosten uomissa. Yritän jäljittää taiteilijan liikkeet, muistaa jokaisen yksityiskohdan ja kuvaketjun kekseliään harmonian. Tämä on suuren kansan lahja Luojalle, osoitus vallasta, kiitos elämästä ja taiteesta, jonka hän heille kauttaan antoi.

Kolme päivää seikkailen temppeliraunioissa. Herään ennen kuutta ja poljen vauhdilla alueelle. Aamut ovat kauniita ja hiljaisia. Ne jättävät paljon tilaa mielikuvitukselle, jota päivän valtavat turistilaumat hieman tallovat. Suuret kivikasot ovat murtuneet ja paksut seinät kaatuneet. Entisaikojen loistokkaasta kaupungista on tullut villi viidakko, muurit ovat luonnon vallassa vääntyneet. Pienet siement ovat kasvattaneet voimakkaat juurensa seinien saumoihin, puskeneet ihmiskunnan rakenteet jalkojensa, alle kohottaessaan vihreät silmänsä aurinkoa kohti. Kumpi voitti tämän pelin, tänään ihailemme ihmisen historian ja luonnon voiman yhteistä taidetta.

Vaikka ihminen jätti taaksensa rauniot, ei elämä niitä unohtanut. Vanhan kansan jalanjälki on vielä paikallaan, uusien taimien leikkikenttänä. Miltä näyttävät meidän raunioit, mitkä ovat oman päivämme temppeleitä; loisto hotellit, rahamaailman pilvenpiirtäjät ja ajan arvon unohtaneet maantiet. Vai oopperatalot, taidemuseot, kirkot ja kuppilat. Miltä näyttää lähiömme läheltä, kuka kävelee ostareidemme raunioissa seuraavalla vuosituhannella. Paljonko hänen pääsylippunsa maksaa ja millä valuutalla historiamme arvo mitataan?



Viimeisenä päivänäni vierailin kauempana olevilla temppeleillä paikallisen moottoripyöräkuskini kanssa. Matkan varrella meidät pysäyttää poliisi, Jan on unohtanut kypäränsä. Kuljemme yhdessä temppelialueella, läheisten puiden varjoissa roikkuvat riippumatot. Väsyneet jalat törröttävät kankaiden suojasta alueen ylläpitäjien levätessä päivän kuumimpina tunteina. Ennen vierailuani temppeleissä suhtauduin hieman varauksella kenties Kaakkois-Aasian suurimpaan nähtävyyteen. Näiden kolmen päivän aikana en yhtenäkään hetkenä katunut 40 dollarin sijoitustani. Kävelemme varjoisalla polulla kohti pyöräämme Janin kertoessa noin 60-70% prosentin Angkorin tuottamista rahoista menevän Vietnamilaiselle yhtiölle. Alueen työntekijät, siivoojat tms. ansaitsevat noin 26 dollaria kuussa. "Corrupt, ooh so corrupt..." Toteaa Jan kauniilla pehmeällä äänellään.

Cambodia. Toreja peittää kärpäspilvet, maa pienten pöytien välissä on liukasta ja tahmeaa. Ilmassa leijailee kaamea tuoksu. Roikkuvien ruhojen takaa naisten kasvot hymyilevät. Aikuiset ja lapset vilkuttavat iloisesti; welcome to Cambodia!

Maata pettävä suuret metsät. Ihmiset asuvat harmaissa puutaloissa, joiden laudat repsottavat ärsyttävästi. Monilla ei ole mitään seiniensä lisäksi paitsi iloiset lapset ja iloiset aikuiset, jotka riemulla nauravat kyläpoluille eksyneelle farangille.

Ajelehdimme pienessä veneessä Mekong-joella. Muutama päivä sitten kelluin yläjuoksulla, nyt olen parisataa kilometriä etelämpänä. On kuuma ja naamani punottaa pyöräretkestä, mutta veden hiljaisuus vie väsymyksen mennessään. Tuntuu kuin olisimme osa lainehtivaa pintaa, jota pienet pyöreänokkaiset jokidelfiinit halkovat. Voisin lipua tässä ikuisuuden, unohtaa kaiken ja lipua kalojen katolla, olla leija heidän taivaallaan.

Eilen aamulla luistelin Sen Monoromin torilla. Katselin kahvisuodattimia nuhjuisen naisen ilmaantuessa viereeni. Itse asiassa olin nähnyt hänet jo aiemmin haisevien kalakojujen vierellä, mutta olin tietoisesti välttänyt hänen katsettaan, ihme pummi, ajattelin.

Nainen on Tania. Hän on asunut 14 vuotta Cambodiassa ja pitää ravintolaa Sen Monoromissa. Hänen kasvonsa ovat tupakan ja viinan kuivaamat, hampaat ruskeat ja hymyssä pieni musta aukko siinä missä oikean etuhampaan kuuluisi olla. Hänellä on päällään teltan kaltainen t-paita, jossa lukee Cambodia, jalassaan siniset farkut, joita punamulta täplittää. Varpaita peittää lähes puhki kuluneet muovi tohvelit.  Likaiset hiukset kehystävät vanhoja laseja, joissa on samanlaiset suurennukset alakulmissa kuin mummolla.

Kuljemme torin halki yhdessä ja istumme kahville. Hän tilaa grillilihaa riisillä, syö lihat ja puolet riisistä. Vihannekset jäävät lautasen reunalle koskemattomina. Hänen laihat sormet pitelevät halpaa tupakkaa päissään hänen juodessaan paikallista mustaa kahvia lasikupistaan.

Tanialla on niin monta tarinaa kerrottavana. Hän on ollut osa tätä maata kovin kauan, nähnyt sen muuttuvan, nähnyt sen kasvavan ja ollut osa tätä kasvua. Hän on kuin miinapellolla kasvanut kataja, en usko hänen kuolevan ikinä. Istun hänen pihallaan illalla. Hän polttaa taukoamatta ja kertoo juttua jutun perään. Tarinoissa seikkailevat mitä kummallisetmmat hahmot, tapahtumat vaihtuvat maamiinan purkamisesta, seksikauppaan ja ampumavälikohtauksiin ja liikenneonnettomuuksiin. Hän on törkeä eikä häpeile, hän on ihanasti elossa, ihanasti välinpitämätön, mutta kaiken keskellä kovin vakaa. Tulikärpäset lentävät ympärillämme ja hyttyset syövät nilkkojani, Cambodia, jälleen uusi tarina.

Intiasta Aasiaan

Shivan kanssa Pushkarin järven reunalla istuessa totesi hän yllättäen; "Ganga is the mother, Pushkar is the Guru.." hän jatkoi käheällä äänellää, mutten muista kuka isämme oli. Tänään maailma tuntui kovin suurelta. Tänään aika tuntui kovin kaukaiselta. Mitä mahtaa Suomeen kuulua? On vappupäivä.

Vaikka yritän pitää mieleni avoinna ja oppia uusi sivu kerrallaan, on minun kovin vaikea olla vertaamatta näkemiäni Aasian maita Intiaan. Kaipaan Intiaa. En vielä ymmärrä mitä siellä oikein tapahtui, mikä on tämä voima, joka pitää minusta niin kiinni eikä päästä otteestaan. Parasta tässä matkassa on ollut omien liikeiden seuraaminen. Välillä on tuntunut  siltä kun olisi ollut täysin ventovieraan ihmisen kuoren sisällä, lukittuna mitä kummallisimmissa tilanteissa pystymättä sanomaan tai tekemään mitään. Muistot hetkistä joissa yritän parhaani mukaan kuunnella toista ihmistä, jonka kanssa olen viettänyt viisi kuukautta huomaten etten vieläkään täysin ymmärrä häntä ja huomaten että juuri tämä haaste, tämä vieraus ja tämä tietämättömyys vetää minua puoleensa. Voin kenties olla osa Intiaa, voin elää sen rinnalla, voin nauraa ja itkeä hänen kanssaan, mutta voinko ikinä ymmärtää häntä. En usko, sillä eihän hän ymmärrä itseäkään.

Intia, Aasia, Afrikka, Eurooppa, Amerikat ja Napapiirit. Suuret meret, pienet järvet, pelottavat joet ja lempeät purot. Maailma olet niin suuri. Maailma kuinka kauniisti kannatkaan minua mukanasi suuressa sylissäsi. Onneni on ollut niin hyvä minulle. Iltaisin unta odotellessa kysyn katoltani usein miksi? Vastausta odotetaan vieläkin.

4000 saarta ja Anna

Suuri ihmetys pyyhkäisee yli
  en voi uskoa viime talven tapahtumia
  en usko itseäni
  en usko omia muistikuviani
  ei ole totta, ajattelen

Mekong-joki virtaa vierelläni

Katson kuvaani pienestä peilistä
kuinka tunnistaa kasvot,
kun ei tunnista taustaa.


Pohdon Perusasioita.
Kävimme katsomassa delfiinejä tänään.
Kahlasimme lämpimässä vedessä odottaen kuuman auringon heltymistä. Astelin pienen poukaman yli ja kiipesin hiekkakukkulalle. Palmujen alla oli pieni temppeli, jonka punainen katto kohosi korkealle puiden latvoja tavoitellen. Kultainen Buddha istui kattonsa varjossa, munkkien oranssien ja ruskeiden kaapujen kuivuessa heikossa tuulessa. Pyöreä mangopuu roikotti vihreitä hedelmiään lehtikorvistaan.

Jatkan polkua temppelin ohi. Yksin. Ilman kenkiä. Kukkapensaat varjostaat tietä. Ne tuoksuvat maidolta ja hunajalta. Vasemmalla on suuri harmaa puutalo komeiden puujalkojen varassa.Talon alla mies kunnostaa hohtavan harmaata kalaverkkoaan. Alaston pikku poika katsoo minuun päin silmät suurina, sormet suussaan.

Oikealla vanha mies potkii poltetulla pellolla seisovia puurankoja. Mustia, tyhjiä vuosirenkaita. Talot hukkuvat palmumetsään. Perheet lepäävät talojensa alla. He seuraavat minua kovin hiljaa.

Istumme jokiveneessä. Kuulen delfiinit mutten näe niitä. Kuulen kuinka ne särkevät veden pintaa. Silmieni ehtiessä paikalle sirpaleet levittäytyvät renkaina veden pinnalle.

Delfiini taitaa olla taikaolento. Seuraan heidän selkärankojen nousua, kuulen heidän hengityksen, näen kuinka he palaavat aina uudestaan veden alle. Kapea jokivene kastelee mekkoni ja tuskallisen oranssit pelastusliivit ahdistavat minut jäykäksi lahnaksi. Mutta pelkkä ajatus näiden olentojen tanssista allamme tuo paljon iloa minun kaltaiseen ihmiseen.


Istun bussissa kohti Cambodiaa. Tahdon elää kaiken uudestaan.

Laos

Baw pen nyang, he sanovat. No problem.

Kylämme mama kiiruhtaa läpi pihamaan hokien: "Bad Kem, Bad Mama. Too much laolao. Too much laolao!" Päivällä kulkiessani pienen Bana kylämme poikki ilmassa leijaili kitkerä laolaon, riisiviinan, tuoksu. Naiset pyrivät suuren padan ympärillä, miesten punoessa bambukoreja varjossa. On uuden vuoden aika Laosissa.

Same family, same family! Mama no cook tonight, too much laolao! Olemme seikkailleet viidakossa, etsineet polkua vesiputouksille, kahlanneet purossa, paenneet iilimatoja ja päivän polttavaa aurinkoa. Olemme uineet läheisessä joessa, katselleet pienten poikien kalastavan sinttejä jokikasvien alta, seuranneet lehmien ikuista vaellusta kuivilla riisipelloilla ja pohtineet pilvien liikkeitä riippumatossa. On nälkä ja Mama-Kem on kadonnut kylälle juhlimaan. Kapuamme hänen kauniiseen keittiöön, minä, puolalainen Lukasz ja ranskalainen Robin. Keittiössä istuu oranssi kissa. Kissa on vanha ja hiljainen ja väistää meitä istuessamme pienen työpöytämme ääreen. Keltainen valo luo mustat varjot ympärillemme, hehkulampun voima aaltoilee. Sähkö tulee purosta, virtaus taitaa olla epätasainen.

Puhallamme hilloksen liekkeihin, pilkomme valkospipulit ja kaalit ja sekoitamme riisin. Bambuseinät päästävät vienon tuulen läpi, mutta savu kirvelee silti silmissä. Puuhastelemme keittiössä hiljalleen. Kolme ihmistä katselevat nuotion loimua, kuuntelevat patamme kiehumista ja ihmettelevät kylämme menoa. Uusi vuosi vaihtuu niin monella tavalla, on onni olla täällä.

Yöllä herään rankkaan sateeseen. Tuuli heiluttaa hyttysverkkoani ja kuulen ukkosen jyrinän ja näen salamoiden sähköisen hohteen seinieni raoista. Pelottaa! Muistan yöt mökillä ukkosen myrskytessä ulkona; istumme olohuoneen lattialla peittojen alla koko perhe. Kuuntelemme myrskyä talomme turvasta ja seuraamme ukkosen liikettä. Pieni bambumajani voihkii tuulessa ja kiiruhdan ulos poimimaan kirjani terassiltan. En tahdo mennä takaisin majaani, mutta olen  liian peloissani jäädäkseni ulos. Uteliasuus vie voiton ja istun hetkeksi oveni eteen katsomaan välkkyvää taivasta. Yhtäkkiä suuri salama iskee maahan riisipeltojen takana olevan vuoren juureen. Valo on liian voimakas silmilleni, vaikka salaama on kadonnut näen välkkyvän valojuovan vielä pitkään luomieni takana. Säikähdän ja päätän mennä takaisin peiton alle toivoen näkeväni perheeni ja ystäväni vielä joskus. Aamulla kerron Robinille ja Lukaszille yön kauhun hetkistä ja he nauravat. Minäkin hymyilen jälleen, aurinko kapuaa vuoren takaa uudestaan ja aamu-uinti joessa vie viimeisetkin painajaiset mukanaan.

On aika jatkaa matkaa. Päätän liittyä Robinin seuraan Plain Of Jarsin vierailulle. Matkamme kestää kaksi päivää. Kulkeminen on kovin hidasta täällä. Hidasta mutta jännittävää. Mukava mies antaa meille kyydin noin 60km tahtomaamme suuntaan. Kulkiessamme uuden kylän halki pappa, joka hymyilee tekohampaat loistaen, ojentaa meille kaksi pientä puutuoli joilla levätä. Kyytiä ei kuulu, paikallinen taksimestari jarruttaa kohdallamme avaa ikkunansa ja saa vihdoin sanottua "One hundred dollars." Vilkutamme hyvästit ja istumme takaisin odotamaan sopivampaa kyytiä.

Kuljemme edemmäs kylätiellä, kun kuulemme auton huristavan ylämäkeen. Käännymme ja viittaamme kuskeja pysähtymään. Kaksi miestä ajavat rämisevää ja ruosteista avolavaa. He ovat matkalla tahtomaamme suuntaan ja nopeasti kapuamme tomuisalle takakontille ja tartumme kaiteisiin. Matka jatkuu taas ja millä vauhdilla! Kiidämme hiekkatie tomuten ylös viidakkovuoria, ohi bambukylien ja halki terävien huippujen. Nähdessä meidät takakontissa, tien varrella olevat ihmiset nostavat kädet tervehtimään ja niin lasten kuin aikuisten kasvot kääntyvät yllätyksen jälkeen leveään hymyyn. Pidän ruosteisista kaiteista kiinni mutkaisilla teillä. Rauta on kovaa ja karheaa, kumpa en saisi rakkuloita. Auringon laskiessa vuorten taakkse lavamme täyttyy yöperhosista ja pienistä itikoista. Otukset kapuavat housujeni sisälle ja kutittavat jalkojani. Ympärillä olevat vuoret peittyvät pimeään ja siellä täällä näemme metsäpalojen valot, punaiset liekit syövät metsää allansa, savu antaa valkoiselle kuulle punertavat vaatteet.


Laos on hyvä paikka olla. Ihmiset ovat pieniä ja pyöreitä. Kaikki mikä liikkuu kelpaa syötäväksi ja elämä etenee hitaasti, mutta varmasti. Laolao takaa hilpeän olon ja kummat karaokesävelmät tahdittavat päivien tunteja.

Matkaaminen on hidasta, niin yksin kuin yhdessä. Plain of Jarsista jatkan itsekseni etelää kohti. 10 tuntia bussissa, joista noin tunti tien veressä odotellen kuskin korjatessa kärrymme kolhuja. Matkaamamme reitti suljetaan pian sateiden takia, jo nyt ylittäessämme nousevia jokia ihmettelen peltipurkkimme sitkeyttä.

Vietän yöni Paksessa ja aamulla, jo ennen auringon nousua kiipeän Guesthouseni piikkiaidan ylitse. Kumpa reppuni olisi edes hieman kevyempi! Torkun keinuvassa kyydissä ja neljännen tunnin kohdalla alan olemaan hieman huolissani, bussiaseman kuski sanoi matkani kestävän vajaa kolme tuntia. Kääntyessämme pois päätieltä näen suurten mustien vuorten nousevan ympärilläni. Vuorten huiput ovat kuin teräviä sapeleita. Nousemme moottori valittaen viidakon halki kiemurtelevaa tietä. Pitelen rinkastani kiinni katsellen takakontistamme ympärillä aukeavaa uskomatonta vuorimaisemaa. Mustat vuoret ja vihreä viidakko levittäytyy ympärilläni kuin uuden maailman katto.

Pienten hämmennysten jälkeen saavun Kong Lo:n luolille. Matkalla ystävystyn brittiläiseen trioon. Jakaudumme kahteen veneeseen ja katoamme pitkään luolaan jokiveneen moottori takanamme tasaisesti päristen ja pärskyen.

The Caves of Kong Lo

Turkoosi vesi kimmeltää kuin allas safiireja. Harmaat pilvet väreilevät veden pinnalla aamun vaihtuessa päiväksi. Korkeat ja kapeat puut nojaavat valoa vasten ja hymisevät tuulessa. Veden takana luolan musta suu haukottelee terävät kivihampaansa vettä tihkuen. Kapuamme kapeisiin veneisiin, joiden reunta hipovat vettä. Ajelehdimme ylös luolaan katoavan joen virtaa. Kiidämme joen kitalakea pitkin pimeyden niellessä meidät yhdellä henkäyksellä. Lamppujemme valot ovat pelkkiä helyjä luolan harmailla seinämillä. Vesi allamme on peilikirkas, täällä ei kasva mikään. Veneemme moottori halkoo hiljaisuutta. Muistan Pushkarissa lukemani Jules Vernen kirjaa Matka maailman ytimeen. Ostin kirjani Bundissa komealta pojalta, jonka nimi oli kenties Romeo.

Olemme vuoren ytimessä. Jos olen niin hiljaa, etten edes hengitä voin kuulla kallion sydämmen lyövän. Ehkä jos olen aivan hiljaa, yhtä hiljaa kuin ympärilläni oleva kallio. Allamme virtaava joki on välillä niin matala, että veneemme pohja viistää maata. Vanha puuveneemme kiljuu kovan pohjan raapiessa sen sileää pintaa. Nousemme kyydistä ja kävelemme hetken yläjuoksuun. Luolan pohja näyttää irtohiekalta, mutta onkin yhtenäinen kivipohja. Paksu pohja pistelee jalkojen pohjia, muttei kuitenkan petä allamme, kivet eivät ole ollenkaan liukkaita, ainoastaan virtauksen harjaamia.

Seilaamme korkeiden huoneiden läpi, joiden katosta tihkuu vettä. Ajelehdimme ohi terävien kivisaarekkeiden ja tasaisten kalliorantojen ohi. Tuntuu kuin aurinko olisi jossain kovin kaukana. Valojemme hohde luolan rangan poimuissa heijastaa kiviset kyljet vedessä. Aivan kuin liitäisimme tunnelin keskellä. Osaan lentää!

Kulman takaa hohtaa valkoinen valo. Nousemme ylittääksemme pienen kosken. Olemme luolan toisessa päässä. Suuri holvi kaartaa yllämme ja lepakot nauravat pienissä parvissaan. Sukellamme ulos aurinkoon keskelle viidakkoa. Joen kainalossa on lapsia uimassa. Heidän ruskea ihonsa hohtaa auringossa ja musta tukka on liimaantunut pään ympärille. Pienet kauniit ihmiskalat. Huolettomuus. Veden pintaa halkovat vanhojen puiden komeat juurikruunut.

Olen käynyt maailman ytimessä ja tullut takaisin.

Mindfulness at Wat Tam Wua

Breathing in I will say to myself BUDH
Breathing out I will say to myself DOH
Inside calm, inside quiet
Outside never mind
Breathing 3 times, breathing 7 times, breathing 100 and 1000 times.
BUDH DOH

Olen Tam Wuan metsäluostarissa. Olen tullut tänne olemaan hiljaa, olemaan itseni kanssa. Ympärilläni vuoret, kuin suuret kiven järkäleet, joille ajan saatossa bambut ja muut puut ovat hiljaa hivuttaneet juurensa, suojelevat rauhaani. Minulla on oma siisti mökkini, kuti, oma rauhani, oma tilani. Tunnen olevani turvassa ja hyvissä käsissä.

Istun suuren kultaisen Buddhan edessä. Olen polvillani ja pukeutunut luostarista saamiini valkoisiin vaatteisiin aivan kuin muutkin oppiilaat. Mietä on kenties muutama kymmenen ja kaikki ovat kovin hiljaa, kovin rauhallisia. Katson Buddhaa, hänen silmänsä ovat lähes kiinni, vain pienet mustat iirikset pilkistävät paksujen kultaisten luomien alta. Hän hymyilee tietävästi. Jostain syystä minua ujostuttaa, jopa pelottaa. Kuka on tämä suuri hahmo, jolle me kumarramme. Kuka hän on ja mitä hän tietää. Kuka minä olen tämän katseen alla, joka tuntuu näkevän suoraa lävitseni.

Vietän luostarissa kolme kokonaista päivää. Jokaisena päivänä olen niin väsynyt. Nukun hyvin, vaikka yöt ovat kylmiä ja jostain syystä täynnä sekavia unia, herään aamulla itsestään aikaisin, mutta päivät olen niin väsynyt etten tiedä mitä tehdä. Never mind... Inside calm...  Be mindfull.. Practice mindfullness... Vaikka olen hiljaa päässäni lipuvat mitä kummallisimmat muistot. Suurinosa Suomesta, vain harva hetki Intiasta.

Päiväkirjamerkintä 4.4.2011: "Huomenna lähden. En tahdo olla täällä enää. Otan bussin aamulla Paihin ja Paista Chiang Maihin. Muutaman päivän päästä olen Laosissa. En malta odottaa tuntea maantien viistävän jälleen jalkojeni alla. Silloin tunnen olevani ultimately nevermindissa."

Tahdoin olla luostarissa pidempään, kenties viisi päivää, kenties viikon, mutta olin niin kovin väsynyt että päätin lähteä aikaisemmin. Kuulin että väsymys on normaalia, mutta noh nyt olen jälleen Chiang Maissa ja tyytyväinen saamaani oppiin vaikka se kovin lyhyt olikin. On kuin olisin hetken hämmennyksen ja haparoinnin jälkeen palannut jälleen omille jaloilleni. Viihdyn omien silmieni takana paremmin, kuulen selkeämmin ja tunnen olevani jälleen rauhassa. Tiedän olevani pelkkä heijastus ympäröivästä maailmastani, se ei voi satuttaa sisintäni. Out side... Never Mind.

Toisessa maassa, toisessa maailmassa

Thaimaa. Minkä teit?

Eilen kuljin Chiang Main yössä Bon kanssa. Olemme matkalla nukkumaan, tytöt tahtovat levätä. Hänen on herättävä seuraavana päivänä aikaisin trekkaus ja norsusafarille, minun on herättävä jatkamaan matkaani Paihin.
Olemme juuri toivottamassa toisillemme hyvää yötä kun edellisenä päivänä tapaamamme amerikkalainen mies Jeffrey kurvaa paikalle skootterillaan. Hän nostaa lasit silmiltään ja hymyilee meille lämpimästi. Vielä hetki sitten satoi vettä, hänen kasvonsa eivät paljasta harmeja. Hänen hymynsä on leveä ja posket ja silmät naurun juovittamat. Hän on palaamassa töistä, hän on ollut koko päivän rakentamassa Buddhaa. Työn ilo paistaa hänen pienistä sinisistä silmistään.

Buddhalla on monia kasvoja. Thaimaalainen Buddha näyttää erilaiselta joka kerta. Bo ei pidä paikallisen Buddhan nenästä, se on liian litteä. Jeffrey kertoo tuneensa samoin. Muutama vuosi sitten hän vei mukanaan Coloradoon noin kymmenkunta suurta Buddha patsasta. Jokainen Buddha oli käsin tehty, jokainen oli erilainen. Hän ei pitänyt kuin muutamasta patsaasta, mutta piti kaikkia kuitenkin esillä kodissaan. Osan hän myi, osa on hänen talossaa yhä edelleen. Hän kertoi kestäneen kauan tottua näihin useisiin kasvoihin hänen kodissaan. Hän kertoi aina ihmetelleensä uusien ihmisten ostaessa patsaita kuinka eri kasvot miellyttivät eri ihmisiä. Useat patsaat saivat uuden kodin, mutta silti moni jäin Jeffreyn luokse. Jeffrey sanoi katselleensä näiden patsaiden kasvoja jokainen päivä, kasvoja joista hän ei edes oikeastaan pitänyt.

Kesti vuoden päivät ennen kuin Jeffrey huomasi pitävänsä jokaista Buddhaa kauniina. Kesti vuoden ennen kuin hän ymmärsi, että Buddhalla on monta kasvoa. Buddhalla on kasvomme. "How can I love you, if I don't see the Buddha in you?"'

Istun puhtaassa minibussissa matkalla kohti entistä hippi laaksoa Paita. Katselen Thaimaan peltoja, ostoskeskuksia, suuria sileitä maanteitä ikkunastani ja kuuntelen Amelién soundtrackia. Mikä tekee maailmastamme tämänlaisen, miten olemme tulleet tähän pisteeseen? Muistan hetken Sanchissa. Istun suuren Pipal puun alla nuoren tytön kanssa. Puun juuressa on pieni tempplei ja oksassa roikkuu hehkulamppu. Palaako täällä valo iltaisin, pohdin. Katson ylös puuhun. Se on sanoin kuvaamattoman voimakas. Puu on elossa ja tunnen sen. Tarkastelen puun vahvoja oksia. Käännyn tyttöön päin; "Do you ever climb this tree?" Tyttö katsoo minua aivan kuin ymmärtämättä kysymystäni. Pureskellen tahmeaa suklaanappiaan hän katsoo minuun ja vastaa toffeen yhteen liimaamien hampaitensa lomasta: "This tree is God."

Thaimaa on niin erilainen kuin mitä siltä odotin. On kuin kulkisin museossa, jonka näyttely ei kiinnosta minua. Taide on kaunista, mutta kuin tehtaassa tuotettua. Se ei yllätä. Olenko saapunut väärään paikkaan, vai missä on tämän maan energia, missä ihmisten intohimo, missä heidän ylpeys. Muutaman päivän olen miettinyt egoa. Mikä on ego? En osaa vastata vielä.

Toissapäivänä istuin kauniin japanilaisen tytön kanssa Chiang Main vuoristokylässä (turisti markkinoilla) odottaen kyytiä alas kaupunkiin. Kerron hänelle Intiastani, elämästäni siellä, kokemuksistani ja tunteistani. Hän kertoo minulle omista reissuistaan. Hän on niin kaunis, kuin valkoinen ruusu. Hän hymyilee jokaisella sanalla, hän säteilee, mutta jotakin puuttuu. Tunne? Hän sanoo ihailevansa tapaamiaan reissaajia, hän sanoo heidän olevan kovin vahvoja. Japanissa ei ole hyväksi näyttää vihaa,näyttää intohimoa, näyttää kontrasteja. On osattava hillitä itsensä. Hän kysyy ajastani Intiassa ja kokemuksistani siellä. Hän katsoo alas maahan hymyillen. "How could you do this, let yourself go like this? Just follow your feeling like this? Were you not afraid?" En osaa vastata, sillä en tiennyt minulla olleen vaihtoehtoa.

Fir Milenge

I sit on the train
Ajmer to Kolkata
I let my eyes linger
on the desert hills of Rajasthan.

These mountains I love
they make me feel close to heaven.


I do not want to leave.
--

A man with an umbrella hearding cows on the desert fields. I can see the read turban beaming under the black british shade.

By the way

Kirjasta The Hindu Way of Awakening

The souls eternal essence can never be drowned. It can not suffer. It can not be harmed by the world by what is, after all, only a dream

23.2.2011 Junassa

Vaunuun nousee nuori poika siistissä koulupuvussa. Käsissään hänellä on pieni punottu kori täynnä kauniita punaisia ruusuja. Kukat ovat vesihelmien koristamat ja hän jättää jälkeensä kotoisan tuoksun leijailemaan junan tahmaisille käytäville. Kaipaan Pushkariin.

14.2. 2011 Dharmastala, Karnataka

Raymond ja Anna heräävät Udupissa, syövät idlivada aterian ja suuntaavat kohti ultimaattista kosmista totuutta. Neljä tuntia myöhemmin he saapuvat Dharmastalaan Shivan syliin.

Temppelimajoitus on very good condition 100 ränkylää ja temppeli very powerful ja ilta Dharsan norsuineen very interesting.

Karma ja muita hetkiä

Karma 13.3.2011 Pushkar

Today I met a woman with bad karma
or so she said

She arrived late at night
at sat crying at the lake

This is my bad karma,
she said

I arrived too late, he is gone
it is because I did wrong

My bad karma

She sat crying and I held her
How to make her see
that even though the lake is dark,
it gives out reflections

Ranamahala Ghat 26.2.2011 Varanasi

Tämä on Intia, jota rakastan. Tänne tulen istumaan itsekseni, juomaan chaita pienistä laseista, jotka Gangan helmoissa pestään. Katsomaan kuinka lihava nainen kuivaa joen kastelemaa sariaan auringossa. Olen Varanasissa ja onnellinen. Linnut liitävät harmaan veden yllä, peilaten siipiään pyhän äidin pinnalta.

Veneet lipuvat hiljaa pitkin joen virtaa. Vahvat miehet soutavat kapeita veneitään pitkillä bambuairoilla. Tämä on kovin erikoinen paikka.

Junassa 24.2.2011

Mies junan sinisten kaltereiden takana pureskelee ajatuksissaan tupakkaa
Mustan harmaa parta kaartaa hänen kasvojaan
ja ruskeat silmät katsovat viressä olevaan vaunuun.

Vaikka hän ei näe,
kenties hän tuntee sinisten silmien kosketuksen kapealla nenällään.

Vaununi lähtee hiljaa liikkeelle.
Jatkamme matkaamme kukin raiteillamme
kukin suuntaamme

Oman ikkunani ohittaessa hänen kasvonsa,
jotka yhä kaltereiden takana unelmoivat
näen yllätyksen hänen ilmeessään;
Ai sinäkin olet täällä?

Päiväkirjamerkintä

Olen Varanasin juna-asemalla. Kädessäni on odotuslistalle ostettu lippu, olen toisena jonossa ja tiedustelen junavirkailijalta paikkaa. Hän käy läpi yhteen nidottua paperinippua. Paperita kahisevat kerran, paperit kahisevat uudestaan. Hän pudistaa päätään. "No seat... You have to cancel ticket." Oh! Ikävämpi yllätys. Minun on päästävä Ajmeriin, olen luvannut olla Pushkarissa huomen aamuna. Tahdon olla Pushkarissa huomenna. "No, this is not possible, I have to go to Pushkar. What can I do?" Virkailija katsoo minua tyhjä ilme kasvoillaan ja osoittaa junan general-class vaunua. Käännyn ja astelen luokattomien junavaunuun.  Paras junamatkani ikinä.

Vaunussa on muutama mies ja kovin hiljaista. Kaikki pötköttävät penkeillä, nukkuvat päivän kuumimmat tunnit junan rämistessä ruosteisilla raiteillaan. Tunnen ihmisten katseet ihollani makoillessa hattuhyllyllä lukien Ollilta saamaa kirjaani. Olen junamatkalla Intiassa ja samalla seikkailen suomalaisessa parisuhdetragediassa Suomessa. Tarinoiden jännittävä maailma.

Kuinka tuntea vapaus? Avaan junan oven ja istun vaunun lattialle jalat leväten portailla. Katson Intian viistävän silmieni edestä. Pieniä palasia paikallista elämää. Naisia pelloilla töissä, hitaasti kulkien pitkien korsien keskellä. Junan naurun kuullessaan muutama nostaa kasvonsa katsomaan vaunun kulkua. Keltaiset, punaiset, siniset sarit kimmeltävät auringossa. Miehet istuvat polviinsa nojaten, beedejään polttaen raiteiden penkereillä. Aurinko on korkealla ja päivän tunnit ovat pitkiä pelloilla. Hiukseni sekoittuvat tuulessa, joka puhaltaa kasvojani vasten, korvani menevät lukkoon toisen junan ohittaessa vaunumme viereisillä raiteilla. Kukaan ei tiedä kuka olen, missä olen, minne menen.  Mutta minä, minä olen tässä ja vapaa!

Kello on varttia yli kolmeamulla . Olen Ajmerin bussipysäkillä. On kylmä ja tuulee. Hiekka nousee tuulen tanssittamana ja kaasuhellan liekki sammuu yllättävässä puuskassa. Nuori poika, kenties kolmetoista vuotias hakee vanhan öljy kanisterin ja suojaa liekkiä tuulelta. Nuoret pojat vierelläni jakavat tupakan polttaen puolet filtterivanusta. Nauran ääneen tälle kaaokselle. Tunnen eläväni maailmanlopun teatterissa. Turbaanipäinen mies kulkee tietä pitkin ohuet kangashousut tuulessa lepattaen. Hän on sitonut kaulahuivin päähänsä pitääkseen turbaaninsa paikoillaan. Chaikojun herrat tarjoavat minulle toisen kupin kuumaa mausteteetä ja laulan Cat Stevensiä itsekseni. Kumpa olisitte täällä ystäväiseni!

Benares

Olen Varanasin juna-asemalla. Ihmismassa työntää minua sinne ja tänne ja yritän tähystää ystäväni valkoisia kasvoja väenpaljouden keskeltä. Kaivan esiin matkaoppaani ja huomaan Varanasissa olevan kolme juna-asemaa. Käännyn ja kysyn vieressäni olevalta mieheltä: "Excuse me, is this Varanasi?" Hän nyökkää ja osoittaa ovien suuntaan: "Yes, it is there! Out side!"

Aurinko on laskenut seisoessani hostellini katola. Katson alla elävää kaupunkia, jonka tiet ovat sateen jälkeen lehmän lannasta ja liasta liukkaat Kapeilla kaduilla kirppujen syömät koirat taistelevat ja lehmät harhailevat uneliaina. Olen tullut takaisin Intiaan, johon rakastuin. Tunnen olevani erityisessä paikassa tässä maailmassa. Ilmassa on kummallista sähköä.

Allani näen keltaisen valon, aivan kuin kuuman raudan hehkua. Rakennusten takana on kuolleiden polttopaikka. Kuljen katsomaan ruumiiden polttamista. Matkan varrella näen valtavia pinoja puita. Polttopuut peittävät portaat ja rakenusten välit. Totiset miehet kantavat puita hartioillaan, heidän kasvonsa ovat lian ja hien tahrimat ja heidän vaatteensa risaset. Seuraan heidän kulkuia ylös ja alas tuhkan tummentamia portaita. Tahtoisin koskettaa heidän käsiään. Tuntea ihon karheuden, koskea käsiä jotka näitä suuria puita kantavat. Rakennukset ympärillämme ovat savun mustaamat. Ala tasanteella miehet ovat kerääntyneet nuotioiden ympärille. Alimmalla tasolla on yksi nuotio. Puut palavat rätisten, mutta pystyn silti kuulemaan kehon sihinän ihon ja rasvojen sulaessa kuumuudessa. Liekkien keskeltä erotan selvästi ihmisen kasvot. Keho on paksujen puiden alla mutta pään varjo paistaa liekkien keskeltä. Näen kasvonpiirteet, näen suu joka on auki, kuin nukkuvan ihmisen. Harmaat jalat pilkistävät liekkipeiton alta. On kuin aika pysähtyisi.En voi muuta kuin katsoa.

Varanasissa kuoleminen merkitsee hinduille jälleensyntymisen kierrosta vapautumista. Ruumiin polttamisin päätteeksi perheen vanhin poika halkaisee kallon, jolloin sielu pääsee nousemaan taivaaseen. Ilma on sankkana savusta ja jumalan luokse palaavista sieluista.

Valokuvaaminen on polttohaudoilla keilettyä, samoin on naisten pääsy alueelle sopimatnta. Turisti on poikkeus. Perheen naiset eivät pääse katsomaan polttamista sillä he ovat liian tunteikkaita. Sielun kuullessa perheen itkevän saattaa se hämmentyä. Nähdessään perheen kaipaavan saattaa hän tahtoa jäädä. Sielu on matkalla taivaaseen, eikä mikään saa pidätellä hänen tietään vapauteen. Katson ruumiiden palavan ja totisten miesten kasvojen hehkuja kultaisessa valossa. Jokin puristaa kurkkuani ja hengittämine tuntuu vaikealta. Suljen silmäni ja pitelen itseäni ajatuksissani. Et saa itkeä, tämä on vapauden juhla.

On iltapäivä ja aurinko lämmittää kivisiä portaita Gangan varrella. Kuljen kohti hostelliani ja kuulen nuoren pojan kutsuvan minua: "Excuse me! Madam! Excuse me!" Jatkan pysähtymättä, koko päivän joku on yrittänyt saada minua veneajelulla. Ei kiitos. Poika on sinnikäs ja juoksee rinnalleni: "Need a helicoper?" Hidastan hymyillen. "A helicopter, why not! Possible?" Poika nauraa kanssani ja osoittaa veneiden suuntaan: "Yes helicopter! Come I show you my helicopter." Katson veneitä ja katson poikaa, "but this is no helicopter, this is a boat." Poika katsoo minua totisena, "yes, yes, helicopter." Nauramme yhdessä helikoptereiden jännittävälle maailmalle.  "You mean this is an Indian helicopter?" Poika hehkuu onnea: "Yes, Indian helicopter, come!"

Jätän helikopterikyydin Gangalla seuraavaan aamuun. Sunnuntai Varanasissa tuntuu kovin kauniilta. Kaupunki herää hiljaa punaisen auringon noustessa vastarannan takaa. Eksyn matkalla takaisin hostelliini, mutta muutaman keirtotien jälkeen löydän takaisin pieneen huoneeseeni, missä ystäväni nukkuu kuin pieni valas suurella sängyllään. Peseydyn ja kapuan katolle katsomaan mitä päivä tuo mukanaan.

Pelkään pimeää

Meri on musta ja pelottava. Se ei laula enää; se karjuu. Kuljen Stephanin kanssa veden viivaa pitkin ja pitelen itseäni kylmästä. Kylmä ei tule tuulesta, kylmä tulee merestä. Vedestä huokuva voima pelottaa minua ja saa karvani nousemaan pystyyn. Meri piilottelee jotakin.

Aallot levittyvät hiekalle kuin rutto. Muste juoksee kuohuen varpaitani kohti. Huudan ja pakenen. Katson kauhulla kuinka Stephan astelee tyynesti vedessä. "Mennään katsomaan planktoneita," hän ehdottaa. Mennä seisomaan veden keskelle. Ei ikinä! "Meri on vaarallinen, etkö näe?" Hän nauraa mielikuvitukselleni, sanoo että olen kuin pieni lapsi, kutsuu mielikuvitustani vilkkaaksi. Mutta seuraavana yönä en nuku. Makaan sängylläni ja kuuntelen seinästä kuuluvaa rapinaa. Minua pelottaa ulkona huokaava meri, mikset sinä nuku?

Öisellä rannalla kulkiessamme näimme pimeyden keskellä välkkyviä valoja, merimiehiä. "Kuinka hei voivat olla tuolla pimeyden keskellä?" ajatelin, "Kuinka he pystyvät peloltaan upottaa kätensä tuohon mustaan suuhun. Pelkkä ajatus mustan meren päällä kellumisesta saa polveni pehmenemään. Yöllä meri ja taivas ovat yhtä, mustia molemmat kimmeltäen pienistä valoista, planktoneista taivaalla ja taivaan alla. Ihailen merimiehiä, ihailen heidän rohkeuttaan, jota en edes pysty käsittämään.
Stephan kertoo kirjoittamastaan merimieslaulusta uidessamme ennen auringon laskua. Kellumme suolaisessa vedessä ja hieron kirveleviä silmiäni. Kuuntelen hänen hauskaa ranskalaista aksenttiian. Rullaava R hukkuu meren kohinaan. "The sea is the sailors wife but also death, no?" Stephan on oikeassa, tämä meri vie sydämeni ja vie sieluni. Jos en ole varovainen, koko elämäni.

 Tänään kuljen auringon laskun jälkeen takaisin majapaikkaani ja katselen tummuvaa merta, kohta harmaasta tulee musta, näen jo kylmän heijastuksen veden pinnalta. Tunnen kuinka meren mieli muuttuu. Aiemmin varpaitani kutittavat aallot kutsuivat minua takaisin leikkimään, nyt niiden kosketus on kylmä ja kiero. Aivan kuin, joku laulaisi minua aalloille tuulen takaa. En tahdo kuunnella, sillä pelkään kuulemani sävelen hukuttavan minut. Menen takaisin palmumajaani ja suihkuun. Pesen tämän meren suolan iholtani ja katson auringonlaskua katoksen alta.

Eilen palatessani Gokarnan kylästä kuljin kalliotietä Rama-temppelin ohi. Täytin vesipulloni temppelin kupeessa olevasta Gaumukhista, lähteestä, jonka vedessä on parantavia vaikutuksia. Vuoren huipulla oli toinen pieni temppeli, jonka kiviseinät olivat sateen harmaamat ja muurit tuulen murtamat. Pysähdyin katsomaan allani aukeavaa merta. Vesi kimmelsi sinisenä mattona tuulen tarttuessa mekkoni punaisiin helmoihin. Jokin loikkaa vedessä. Näen tasaiseen siniseen aukeavan pienen silmän, joka sulkeutuu yhtä yllättäen. Delffiini! Vai merenneito? Ehkä delffiini. Tunnen suurta onnea nähdessäni eläimen, jonka olen aiemmin kohdannu vain rihkama kaupoissa ja vanhana musteena ihon alla. Delfiini! Vai merenneito?

Tahtoisin kertoa tarinoita merestä, sillä tiedän sen olevan täynnä niitä. Niin moni on rakastanut näitä villejä aaltoja, niin moni on unohtunut niiden keinuvaan syliin, niin moni on jättänyt palaamatta sanomatta hyvästi. Meri nielee sisäänsä tarinamme ja jättää tyhjät kuoret rannalle.

Päivällä uidessani kuuntelen veden alla kuuluvia kuiskauksia. Hiekanjyvät hierovat toisiaan ja nauravat hellyydestä. Kellun suurten aaltojen vietävänä ja mietin tätä kummallista kieltä; mitä he sanovat toisilleen, mistä meren alla puhutaan? Aurinko ei polta minua enää ja tunne itseni kumman kevyeksi paksun veden pinnalla. Vesi kannattelee minua enkä pelkää sen syliä. Noustessani aallot heittävät minut eteenpäin leikkisästi puskien ja rannalle kadoten. Vedenviivan mukana pakeneva vesi kutsuu minua takaisin varpaitani suudellen. Nauran ja kerron palaavani myöhemmin. Kuivun auringossa nopeasti ja istun varjoon odottamaan pehmeämpää lämpöä.

Kodista

Yö bussi Agraan, riksalla bussipysäkille, josta Mathuraan. Kaaos. Mikä on tämä paikka, olemme ainoat turistit, Minä ja tämä intialainen nuorukainen, Ramu. Katson nauraen Lonely Planetia, miten päästä täältä pois! Mutta ihmiset täällä ovat mukavia, aivan kuin nauraen kanssamme "mitäs te täällä teette?" Riksalla siis Vrindavaan. Krishnan leikkipaikkaan. Mistä löytää majapaikka tästä apinoiden valtaamasta, jumalan hylkäämästä paikasta... Eräs nuorukainen vie meidät dharamshalaan, pyhiinveltajien majapaikkaan. Huone on loukku, vessat ovat pommituksen jälkeisessä kunnossa, vesi maistuu kummalta... Ja apinat veivät keksit huoneestamme. Vaihdamme lakanat ja lähdemme kylille. Kaupunki on hauska, ihmiset puuhastelevat omiaan, maitopadat höyryävät ja pyhiinvaeltajille tarkoitettu rihkama kimmeltää kapeilla kuvilla. Mutta tämä paikka on kuin maailman hylkäämä. Ei siinä mitään, olemme täällä yhdessä. Vierailemme temppelissä, rukoilemme Krishnaa. Seuraavana päivänä olemme jo jäinksinä junassa :)

Jännittävä junamatka päättyy Orcchaan. Raunioiden pikku kylä. Tämkin on iloinen hauska paikka. Kuljemme raunioiden katolla ja etsimme jostain kuuluvan kohinan jokea. Emme löydä, aurinko on laskenut, palaamme hotelliin, jossa meitä odottaa huonot uutiset; Ramun iso-setä on kuollut.Nyt perhe on kokoontunut yhteen suremaan suurta menetystä. Kaikki paitsi Ramu on siellä. Seuraavana päivänä Olemme jälleen samassa junassa, nyt matkalla takaisin Pushkariin. Illallinen Agran kattoterassilla katsellen ihmeellistä helmeä, Taj Mahalia. Yöbussilla Ajmeriin, paikallisella bussilla Pushkariin ja takaisin kotiin. Täällä taas, Kiekarega?

Yritän lähteä, mutta huomaan palaavani samaan paikkaan. Tälläkertaa paluu ei ollut helppo. Istun tutuilla portailla ja katselen kumman tuulista järveä ja muistan ystäväni Shivan sanat; "Jar, life is difficult, my friend." Niin. Elämä kulkee omie virtauksiaan ja me sen mukana. Ganga tuo ja Ganga vie. Mutta matkustaminen on olemisen tila. Voin kulkea silmät kiinni, voin istua silmät auki. Milloin opin enemmän, milloin koen enemmän?

Vietin noin kymmenen päivää Pushkarissa. Perheen suruaika kestää noin 12 päivää, jonka päätteeksi lähisuvun poikien hiukset ja kasvot ajetaan ja kylässä järjestetään muistojuhla. Juhlaa edeltävänä aikana perheenjäsenet pysyvät kotona, eivät perinteen mukaan vaihda vaatteitaan, eivätkä peseydy muulla kuin vedellä. Yhden lähdettyä muut seisovat lähempänä toisiaan, tiivistävät rivejään, vahvistavat kodin ja perheen seiniä.

Neljäkymmentä tuntia junassa toi minut toiseen maailmaan; Gokarnan rannoille. Intian valtameri on timanttimatto, suuri ja voimakas, mutta silti niin pehmeä. Ilma on lämmintä ja makeaa, elämä kevyttä ja helppoa. Koti on siellä missä sydän on; vaikka kaipaan Pushkarin ihmisiä tunnen seisovani jälleen omilla jaloillani. Tiedän palaavani, mutta nyt oli aika muistuttaa itseäni ettei rakkaus omista, rakkaus ei vaadi läheisyyttä eikä kehoa. Koti on olemisen tila.

Kabir

He is dear to me indeed who can call back the wanderer to his home. In the home is the true union, in the home is enjoyment of life: why should I forsake my home and  wander in the forest? I Brahma helps me to realise truth verily I will find both bondage and deliverance in home.

He is dear to me indeed who has power to dive deep into Brahma; whose mind loses itself with ease in His contemplation.

He is dear to me who knows Brahma, and can dwell on His supreme truth in meditation; and who can play the melody of the Infinite by uniting love and renunciation in life.

Kabir says: 'The home is the abiding place; in the home is reality; the home helps to attain Him Who is real. So stay where you are, and all things shall come to you in time.'

Reflektio (22.1.2011 Pushkar)

Saatuani tarpeekseni paikallaan istumisesta ja katujen hälinän kuuntelusta kattoterassilla päätin kiivetä ylös Savatri-temppeliin. Nousu on raskas, mutta kiviportaat ovat kaikille samat. Olit nuori tai vanha, joudut kulkemaan tiesi ylös omilla jaloillasi. Matkallani kohti huippua utelias intialaismies innostuu kyselemään; "Where are you from? Korea? America? England? Photo?" kuljen ripeästi ja vastaan lyhyesti, kunnes hän kysyy "only one?" Olenko yksin? En, miksi kysyt tyhmiä.

Tämä iho tekee minusta yhden ihmisen. Tämä mieli ja tämä sydän on yksi sielu, mutta se ei ole yksin. Kehoni on osa maata, kaikki sen aineet on toisaalta lainattu, minun vain tämän elämän ajaksi. Vesi minussa palaa mereen ja mineraalit ja muut pikkuhiukkaset maahan ja multaan, sinne mistä minä olen tullutkin. Kysyykö kukaan puulta oletko yksin kulkiessaan metsässä. Me olemme ihmismetsä. Yhdessä, emme yksin. Yksinäinen en ole koskaan ollessani yksin, sillä silloin tunnen ympäristöni, olen osa kuvaa en siitä irrallaan, yksin.
Ylempänä kohtaan kaksi vanhaa naista. Toinen heistä on pysähtynyt paikoilleen ja hengittää raskaasti. Nuorempi avustaa vanhempaa, mutta hän on liian väsynyt tukemaan tarpeeksi. Pysähdyn naisten vierelle ja vanhempi onjentaa minulle kätensä; "Diddi," sisko. Loppumatkan kuljemme yhdessä; minä astun ensin porras kerrallaan tukien rouvaa kädelläni. Viimeisillä askelmilla tunnen rouvan roikkuvan kädessäni kuin köydestä kiinni pitäen. Minun voimani on voimamme ja hänen tarmonsa tarmomme.  Kätemme ovat hikiset ja jalkamme väsyneet, mutta silti jatkamme yhdessä. Pysähdymme vähän väliä, dire dire, hitaasi hitaasti, kuljemme kohti temppliä. Astuessamme viimeisten portaiden ylle onnemme on jaettu; voitimme tämän vuoren yhdessä! Käymme temppeliin käsikkäin.

On jälleen reflektoinnin aika. On jälleen aika lähteä. Nähdäkseen itsensä katsomme peiliin, nähdäksemme toisemme kohtaamme toisemme. Kuullaksemme itseämme, ymmärtääksemme mistä tässä on kyse luemme runoutta, kuuntelemme musiikkia, tanssimme kehomme kanssa ja unohdamme arkemme. Katsoessamme kuvajaistamme näemme sen mitä silmämme pystyvät paljastaa. Emme enempää. Muistan erään yön viime talvena. Saavuin hiljaiseen kotiini Hämeentiellä, istuin eteisen tuolilla ja tuijotin itseäni peilistä. Sinäkö se olet? Unohdin ajan yrittäessäni muistaa omat kasvoni, tunnistaa tämän kuvan edessäni. Siinä istuin ja katselin; kas vain, ihminen. Minä. Mistähän sinäkin olet siihen tullut, tämänkö muutkin näkevät.

Tänään matkaan Agraan, kenties näen Taj Mahalin, ihmisen luoman maan päällisen ihmeen. Agrasta jatkan Varanasiin. Tulevaa on vaikea ennustaa, mutta näin olen suunnitellut. Mutta monet suunnitelmat olen täällä Intiassa aloittanut ja lopulta onnessani unohtanut. Puussa on siemen, siemenessä kukka, hedelmä ja varjo, samoin on minussa kaikki mitä tässä hetkessä tarvitsen. Minulla on jalat, minulla on mieli, minulla on sydän. Inspiraation synnyttämä tarina sisältää kaiken mitä kertomus tarvitsee, mutta kertomus ilman sen kuulijaa on pelkkää sanahelinää. Ehkei ääntä ollenkaan. Samoin olen minä ilman meitä pelkkä kuori; pelkkä siemen ilman ketään kuka puuni varjossa istuisi, hedelmiäni nauttisi ja kukkillani päivänsä koristaisi.

Kabir

O Sadhu! purify your blood in the simple way,

As the seed is within the banyan tree, and within the seed are the flowers, the fruit and the shade:
So the germ is within the body, and within that germ is the body again.

The fire, the air, the water, the earth, and the aether; you cannot have these outside Him.

O Kazi, O Pundit, consider well: what is there that is not in the soul?

The water-filled pitcher is placed upon water, it has water within and without
It should not be given a name, lest it call forth the error of dualism.

Kabir says: 'Listen to the Word, the Truth, wich is your essence. He speaks the Word to Himself; and He Himself is the Creator.`'

Seuraan puluja katolta

Järven reunalla
altaiden väliin jäävällä kivetyksellä
suuri lintuparvi kerääntyy yhteen
painaa harmaat sulkansa toisiaan vasten
samaa kohtaa nokkien he muodostavat
mustan aukon ruskean maan keskelle.
Sadat nokat nokkivat pieniä muruja
kiviseltä lautaseltaan.

Kunnes yksi säikähtää
kaikki kauhistuvat.
Tyynestä järvestä huolimatta
          harmaa myrskypilvi nousee
          siipiään naksautellen ilmaan.
          He kiitävät valkoisten kattojen yli
          temppelien ja kellojen yli
         siivillään ilmassa
          heiajstuksina järven pinnalla

Kuin sopimuksesta he kaartavat ympyrän
      vain palatakseen samaan paikkaan
      aivan kuin uuteen.

Siipikansalle taivas on rajaton
ilman polkuja, toisten teitä ja umpikujia.
Silti he palasivat takaisin.
Apinat ja ihmiset seuraavat lintujen kulkua
kateellisina kahlittuina maahan
Kattoterasseilta ja kaduilta liitoa katsellen,
silti samaa onnea etsien.
Turvaa ja lämpöä,
mutta myönnettäköön, että rakkaudesta ja linnuista en oikeastaan paljoakaan tiedä.

Leijasta

Auringon lasku on ohi
saavuin järvelle liian myöhään
saavuin liian kiukkuisena

Hiljaisuudessa ennen tablojen laulua
näen yhden Leijan liitävän järven yllä
joku on katkaissut hänen köyden

Tuuli on tyyntynyt
hän vaappuu vapaana puolelta toiselle
ilman omistajaa
hän ei teidä minne mennä
Leija on unohtanut kuinka lentää

Haukkoen henkeään hän yrittää vielä liitää
mutta on jo maan orja
eikä taivaan lahja

hitaasti
ääneti

hän lähestyy peilipintaa
surullisen kaunis näky
tämän minä tulin katsomaan

Koskien kärjellään vettä
hän kaatuu kasvoilleen
ja katoaa varjoihin
vain pienet vesirenkaat laulavat
pienelle paperi muistolle

En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa.